Yksi mikä on lapissa kiinnostanut ovat saksalaisten vankileirit. Kun tutustuin siihen aiheeseen kaksi vuotta sitten Kaamasessa vanhan Luftwaffen lentokentän yhteydessä, olen ottanut aihepiiristä hissuksiin selvää. Olen pannut merkille että kun aiheesta aika etäännyttää, näitä leirejä aletaan demonisoimaan ja muuttamaan asteittain keskitysleirien suuntaan ja joka tarinassa vilahtaa aina joku kauhukuvaus. Lipsuminen pseudohistorian puolelle näkyy olevan väistämätön kehityskulku mutta otetaan me asiallinen näkökulma.


Noin kokonaiskuvassa saksalaisilla oli lapissa lukuisia leirejä jotka keskittyivät tietyille alueille tiettyjen tarpeiden mukaan. Lähtökohtaisesti niitä oli jokaisen huoltotukikohdan yhteydessä jossa ne toimivat työvoimana. Myös suomalaisilla oli siellä alkuunsa muutama sotavankileiri jotka siirrettiin saksalaisten hallintaan vaikka suomalaiset vartijat niissä olivat loppuun asti. Keskittymät olivat Tornio-Rovaniemi-Kemijärvi -akselilla joka selittää rata- ja tieverkon logistisen ketjun joka vaati ylläpitoa ja varikkoja. Sitten on se kuuluisa junarata Hyrynsalmi-Kuusamo eli ns kuolemanrata jonka saksalaiset rakennuttivat vankityövoimalla. Viimeisin on Inarin alue josta hakattiin puuta surutta koska puuntarve oli kyltymätöntä. Leiriverkosto oli siis valtava joka juontaa sotavankien määrästä joita saatiin kesällä 1941 niin valtavat määrät, ettei tiedetty mihin ne olisi kaikki sullottu. Inarin alue johon nyt keskityn, omasi n. 40 leiriä joissa oli 9000 vankia.

hyljelahti
Hyljelahden kovennetun kurin leiri ja sen nykyinen muistokivi

Ajelen autolla Haraldinjärven tietä ja koetan nähdä pöpelikköön. Täällä on ollut yksi harvoista leireistä joiden kaksinkertainen piikkilanka-aita on vielä olemassa ja siitähän saisi mitä mainioimman valokuvan. Sen taikaa lisää että mökkiläisten mielessä siellä kummittelee. Alue on kuitenkin liian laaja onnenkantamoiselle ja luovun yrittämästä ellei tiedä mistä päin hakea. Tuntia myöhemmin istun Kaamasen kievarissa vetämässä niitä jättiannoksia joista paikka on kuulu, ja naapuripöydässä on jokin Kaamasen kyläyhdistyksen vuosikokous. He tietäisivät varmasti tarkan paikan mutten kysy. Jääköön löytämättä.

Bongaria saattaa ihmetyttää että missä se leiri oikein on ollut mikäli sellaisen tietää. Valtaosa kun on ollut hyvin pieniä, ehkä joku hirsitalo tai pari kolme vaneriparakkia. Joissakin ollut vain muutama teltta. Siitä vain pieni kinttupolku tielle ja niitä ei ole katsottu aiheelliseksi edes aidata. Sillä kaikki eivät olleet sotavankeja vaan rakennettu työpalvelu Todtin työväelle joka myöhemmin korvautui puolalaisella orjatyövoimalla. Mihin puolalaiset pakkotyöläiset sieltä karkaisivat? Venäjällekö? Sama päti etnisiin sotavankeihin; baltteihin ja ukrainalaisiin jotka vihasivat venäläisiä. He olivat luonnostaan luottovankeja. Näihin leireihin ei tarvittu edes vartijoita. Käytännössä nimenhuudon piti joku läheisestä talosta pestattu suomalainen ajomies hevosineen ja jonka rooli oli sellainen, ettei saksalaiset antaneet sille edes asetta. Niistä vaan lähdettiin ominpäin työmaalle ja palattiin iltasella ja kalastettiin oma ruoka. Baltit ja ukrainalaiset olivat käteviä kavereita myös venäläisten leireillä. Heistä tehtiin leirin kapoja jotka ihan mielellään pieksivät venäläisvankeja ja pitivät nämä nuhteessa.

Leireistä voi toki olla vielä jotakin jäljellä jos tietää mistä hakea. Yleensä jokin ulkorakennus, lähinnä talli jossa on säilytetty muuleja. Niistä ovat tietenkin seinät kaatuneet ja katot romahtaneet. Riukukin saattaa vielä löytyä jostain leirin nurkasta joka voi olla suht lahoamaton. Sen sijaan parakit ja teltat ovat saksalaiset vieneet mukanaan tai polttaneet. Piikkilanka on kadonnut aikaa sitten. Jälleenrakennusvaiheessa ne kerättiin poroaidoiksi ja on suht harvinaista törmätä piikkilankoihin. Tämän vuoksi itseäni Haraldjärven leiri olisikin kiinnostanut.

Mitä tulee näihin kauhujuttuihin niin summittaisia teloituksia niissä toki tapahtui. Karkurit ammuttiin samointein tai vietiin leirin keskelle ammuttavaksi. Myös tietyt epätasapainoiset vartijat ampuivat vankeja huvikseen ja kun syyksi merkittiin karkaamisyritys, ei asiaa sen kummemmin tutkittu. vasta kun aikaa myöten sama vartija ampui liian monta karkuria hänet siirrettiin rintamalle. Sellaista tapahtui mutta tarinat elävät ja kasvavat. Nykyisin on vallalla omintakeinen näkemys tuhoamisleireistä Zyklon-B -kanistereineen ja natsitohtoreineen jotka teettivät lapin kairassa makabeereja mengelemäisiä ihmiskokeita. Ne ovat kaikki satuja.

Kovimmat leirit olivat kurileirejä joissa oli vankeina saksalaisia. Pääosin ne olivat pahamaineisen Torgaun sotilasvankilan alaleirejä. Aseistakieltäytyjiä, kutsuntapakolaisia, sotilaskarkureita ja omantunnonarkoja jotka saapuivat Kokkolan satamaan ja marssitettiin Inariin. Kuri oli raakaa, ruokaa annettiin vain nimeksi ja kuka kuukahti marssilla, ammuttiin niille sijoilleen. Perillä odotti julmakomentoinen leiri jossa liikkuminen tapahtui aina juosten vartijan ajaessa polkupyörällä. Inari oli valittu tieten kurileirin paikaksi sillä mihin sieltä talvella karkaa. Nämä kurileirit ovat antaneet vankileireille sen oman maineensa vaikka Inarin alueella 95% ne olivat ihan asiallisia työleirejä joissa vankien voi sanoa jopa viihtyneen kun tiesivät selviävänsä sodasta hengissä.

martinkota
Martinkotajärven pohjoispuolella oleva muistokivi

Martinkotajärven pohjoispuolella on ollut yksi leiri jossa piipahdin. Siellä on muistomerkki jonka on pystyttänyt paikallisen suomi-venäjä -seuran aktiivinen puheenjohtaja. Hänellä on ilmeisesti ollut mielessään houkutella kuntaan venäläisturisteja, joskaan venäläiset eivät ole näitä paikkoja löytäneet eivätkä paikalliset varmasti niitä vaali. Sen löytää kun ajaa karhunpesäkiveltä vähän Inarin suuntaan ja oikealle kääntyy tie jonne on tehty kunnon parkkipaikka. Metsässä odottaa kaksi ortodoksiristiä ja vähän vasemmalla muistokivi. Joukkohaudat ovat molemmin puolin ristejä avattuina.

Kiveen on alkujaan merkitty 80 neuvostosotilasta jonka joku on korjannut päälle kymmeneksi. Saatan puhua läpiä päähäni mutta ristiriita saattaa selittyä sillä että 1942 neuvostopartisaanit väijyttivät täällä puukuormaa ajaneen kolonnan ja tulituksessa menehtyi yhtä lailla vartijoita kuin vankejakin. Periaatteessa kyse oli taistelussa kuolemisesta eikä leirioloissa menehtyneistä joten siitä korjaus.

Partisaanit eivät olleet Inarissa mikään pikkujuttu. Heitä oli metsissä paljon ja heidän kiinnisaamisensa vaikeaa. Leirit tunnistaakin yleensä juoksuhaudoista. Lähin juoksuhauta on Inarin keskustan ulkomuseo Siidan polulla jonka päällä on aiemmin ollut leiri. Piti varautua myös ulkopuoliseen hyökkäykseen joten isompiin leireihin tehtiin puolustusasemat. Partisaanit eivät katsoneet asiakseen hyökätä vartioimattomiin leireihin sillä niistä tuskin löytyi neuvostomyönteisiä vapautettavia. Periaatteessa niissä olevat vangit olivat yhteistoimintamiehiä tai luopioita jotka olisi rangaistusmielessä voinut käydä ampumassa mutta sellainen operaatio olisi aiheuttanut liikaa pahaa verta vastapuolella. Liian raukkamainen teko.

Sen sijaan partisaanit ottivat asiakseen ne leirit joissa säilytettiin kovan luokan stalinisteja, tinkimättömiä puna-armeijan upseereita ja ylipäänsä kavereita joiden pakoalttius oli huippuluokkaa. Pahimmillaan vangit suunnittelivat yllättävänsä vartijansa, kaappavan asetelineen sisällön ja luikkivan vapauteen erämaahan. Näissä paikoissa piti olla tiivis vartiointi ja vartijoilla silmät selässäänkin. Yksi sellainen oli Kaamasentien varressa oleva Hyljelahden leiri. En ole aivan vissi oliko tämä leiri juuri se johon partisaanit iskivät mutta loogisesti kyllä. Siitä leiristä irtoaisi partisaaneille aivan varmasti miehistötäydennystä.

Yllätysisku leiriin onnistui, vartijat kukistettiin ja vangit aseistettiin. Mikäs oli aseistaessa kun vartijoiden aseet jäivät telineisiin. Kaikki näytti hyvältä. Muutama vartija pääsi juoksemaan pakoon tietä pitkin kohti Haraldjärven leiriä ja Luftwaffen lentokenttää. Menisi kuitenkin tunteja ennen kuin vastaiskuun päästäisiin ja silloin vapautetut ja parisaanit olisivat jo syvällä erämaassa mistä heitä ei ollut toivoakaan löytää. Suunnitelma meni pieleen kun pakenevat vartijat törmäsivät jo alkumatkalla marssikomppaniaan. Norjasta marssille lähtenyt komppania oli jalkaisin matkalla rintamalle ja partisaanien epäonneksi se sattui vieläpä olemaan SS-komppania. Se iski vasta vapautettuun leiriin samoin tein ja kukistivat kapinan alta aikayksikön. Shcmeisserit lauloivat ja partisaaneille tuli kiire kadota metsään niiden vankien kanssa jotka viisaammaksi katsoivat juosta kuin taistella. Tämä episodi - en vanno tapahtuiko se juuri täällä - saatttaa selittää muistokivessa olevan suht muhkean leirillä menehtyneiden määrän 50 henkeä.

Matkailu ei ole vielä keksinyt rekunstroida yhtäkään leiriä joka varmasti olisi kova turistikohde. Saattaa kyllä olla että aihe olisi liian makabeeri, saksalaisturisteja loukkaava kaikessa kiusaantuneisuudessaan ja paikalliset eivät siis rakasta millään muotoa venäläisiä. Heille he edustavat partisaaniuhkaa joka takasi että sotavuosina oli parempi asustella kirkonkylällä kuin erämaatuvassaan. Samasta syystä kirkonkylältä siirrettiin kurileirit pois näkyvistä sillä niiden meno, joka väliin oli eläimellistä sadismia, järkyttivät siviilejä. Tässä on kuitenkin koko ajan hyvä pitää takaraivossaan että vuosien 1941-1943 meno oli suomalaisten leireillä paljon raaempaa ja suomalaisten omilla leireillä kuolleisuusluvut olivat paljon korkeammat kuin saksalaisleireillä joita johdettiin paljon ammattimaisemmin. Kauhistelemalla saksalaisleirejä samalla koetetaan häivyttää suomalaisleirien olosuhteet ja ikään kuin ulkoistaa pahuus yksin saksalaisten kontolle.

1944 syksyllä saksalaiset ottivat marssikuntoiset vangit mukaansa Norjaan. Sairaat ja kampurajalat jätettiin suomalaisille. Lapinsodan aikaan suomalaiset jääkärit joutuivat vetämään ahkioissa näitä kävelykelvottomia vankeja aina Karigasniemeltä Ivaloon 70km matkan. Perillä odottivat tylyt venäläiset jotka ottivat petturit ahkioista ja viskasivat nämä naama edellä linja- tai kuorma-autoihin. Itselleni selvisi vasta vähän aika sitten että näihin vankeihin suhtauduttiin venäjällä kuten kansanpettureihin yleensäkin eli palkittiin 25 vuoden tuomiolla Siperiaan ei kokonaisuutena ole totta. Vapautettuja vankeja virtasi Neuvostoliittoon niin mittavat määrät ettei heitä kaikkia voitu rangaista tai karkoittaa ja paljon katsottiin sormien läpi. Iso osa vain palasi suoraan kotiinsa. Kun suomalaiset menivät turisteina neuvostokarjalaan 1960-1970 -luvuilla, siellä tuli jutulle paljon väkeä joka oli kuluttanut aikaansa Inarin vankileireillä.

En tiedä valaisiko tämä asiaa millään muotoa. Onpahan yhdenlainen historian lohko jota voi lapinmatkailija tutkia jos asiakseen katsoo. Paljon ei ole enää nähtävissä.

Jukkis
Piilota kommentointilomake