Ei sitä päivää etteikö päässä vellovat projektit veisi ajatuksia kauas arjesta. Aika selvää että ne toteutetaan koska eivät jätä rauhaan, mutta aikatauluista ei tietoa. Kun tuossa hehkutin tuota operaatio Rautaristiä niin hissuksiin se alkaa saada teemaansa joka on nimeltään Valtakunnankatto. Ilmataistelut Saksan taivaalla johon kirjoitin jo pienen harjoituskappaleenkin jonka voin yhtä hyvin tässä esittää, kun ei se kumminkaan sellaisenaan kelpaa itse kirjan sivuille. Saattepahan nyt lukaista mikä ero on normilla blogitekstillä, joka tehdään huolettomaan sävyyn, ja mitä on kun koettaa vakavasti jotain duunata.


Avro Lancaster -pommikone oli paluumatkalla Englantiin. Oli maaliskuun 24-25 välinen yö vuonna 1944. Saksan pilkkopimeältä taivaalta poistuvan pommikoneen miehistön täytyi olla huojentunut. Kohde oli ollut pahimmista pahin - Berliini, ja he olivat selvinneet siitä. Aiemmin iltahämärällä saapuneiden pommikoneiden on täytynyt olla majesteetillinen näky maasta katsottuna, sillä jo pelkkä jyrinä herätti väistämättä alapuolellaan nukkuvat ihmiset. Laivue saapui Saksan ilmatilaan yli kahdensadanneljänkymmenen kilometrin pituisena, kahden kilometrin korkuisena ja kymmenen kilometrin levyisenä. Kussakin koneessa oli 6000kg pommeja.

Heitä tiedettiin odottaa. Kun koneita startattiin Englannissa ja koneiden H2S tutkat pantiin lämpiämään, se rekisteröitiin välittömästi Saksassa. Kuuntelupalvelu istui kuuntelemassa lentäjien radioviestintää ja tiedettiin varmuudella että pommitus olisi tulossa. Ei vain tiedetty vielä minne.

Pommikonevirran suunta oli Berliini. Pommikoneiden komentaja ilmasotamarsalkka Sir Arthur Harris oli aloittanut Berliinin toisen taistelun jo edellisvuoden marraskuussa, eikä hänen tavoitteensa ollut enempää eikä vähempää kuin sodan voittaminen. Berliini kokisi saman kuin muutkin Saksan kaupungit; ne poltettaisiin ja muutettaisiin sorakasoiksi, jolloin sota väistämättä päättyisi, kun Saksa olisi muuttunut totaaliseksi autiomaaksi. Berliini oli kuitenkin tähän saakka kestänyt. Nyt oli käynnistämässä kuudestoista ja viimeisin ilmahyökkäys.

berlin
Jälki on rujon näköistä mutta liittoutuneet eivät ikinä voittaneet Berliiniä ilmasta käsin. Se oli liian moderni kaupunki josta puuttuivat puurakenteiset talot, kadut liian leveitä ja palomuurein rakennettu. Sitä pystyi vain vauroittamaan muttei polttamaan.

Ensin saapuivat kaupungin yläpuolelle suunnistusosaston pathfinderit, joiden tehtävä oli merkitä maalialue. Ne olivat nopeita ja ketteriä Mosquito -pikapommituskoneita. Niiden tehtävä oli pudottaa keltainen ja punainen valoraketti kohtaan, jossa takana olevien koneiden pommiluukut pitäisi avata. Ulkonäöltään merkintävalot olivat hitaasti putoava valokimppu josta juontui niiden lempinimi joulukuusi. Tämän jälkeen Mosquito laskeutuu kahdentuhannen metrin korkeuteen varmistamaan, onko merkki halutussa kohdassa. Mikäli on, pudotetaan vihreä valomerkitsijä. Tätä tarkkailee erillinen tulenjohtokone, ja mikäli maalinosoitus on väärässä kohtaa, tulenjohtokone ehtii korjata oikean kohdan omalla vihreällä valollaan. Värit kertovat pituussuunnan pommimatolle. Työ vaati tarkkuutta. Pommi ei suinkaan putoa suoraan alas, vaan liikkuvasta pommikoneesta se lähtee ballistisella radalla eteenpäin ja menee helpolla maalialueen yli, mikäli valokehyksen muodostuksessa tätä ei huomioida. Toisaalta pommikonemiehistöt, keskellä ilmatorjuntatulta, pyrkivät pudottamaan lastinsa ennenaikaisesti ja virhe kostautuu koko pommikoneaallon mitalta, jolloin syntyy ns. creep-back -vaikutus, ja putoamiskohta menee koko ajan taaemmaksi. Joskus kokonaisia kilometrejä. Tätä korjattiin asettamalla jokaisen laivueen väliin jälkimerkitsijä, joka pudottaa oman joulukuusensa, ja jälkimerkitsijöiden ansiota on, että pommitustarkkuus paranee. Kun taivaalle on syttynyt neliskanttisen muotoinen valokarsina, on varsinaisten pommikoneiden vuoro, jotka ryhmittyvät, sillä kunkin pommityypin pitää pudota säädetyssä järjestyksessä.


Kaupunkeja ei kannata räjäyttää, ne kannattaa polttaa. Se oli opittu sodan aikana. Tiede on tullut sotaan. Kun paloteknikot liittyivät osaksi pommisuunnittelua, syntyi kokonaan uudenlainen tieteenala. Insinöörit laskivat matemaattisen tarkasti, paljonko palopommeja tarvitaan tietynkokoisen kaupungin polttamiseksi, ja miten se pitää oikeaoppisesti tehdä. Pienet tulipalot siellä täällä eivät riitä, vaan palojen on yhdistyttävä kokonaiseksi suurpaloksi, miljoonakaupungin mittaiseksi rovioksi. Tulen on poltettava yhtälailla puuta kuin tiiltäkin, ja kaupungin rakenteesta riippuu, mistä aineista palopommien sisällöt ovat. Tähän asti Berliini oli kieltäytynyt palamasta. Se oli liian moderni kaupunki leveine katuineen ja kivitaloineen, päinvastoin kuin muut Saksan kaupungit, joiden ydin oli poikkeuksetta keskiaikainen ja ahdas puukaupunki. Niiden ilmakuvia Harris oli tutkinut suurennuslasilla tyytyväisyyttä tuntien, mutta Berliini oli hänenkin tuhovimmalleen liian kova pala.


Päävihollinen maan päällä ovat palontorjuntayksiköt, ja koko suunnitelma nojaa heidän estämisekseen. Ensin taivaalta putoavat räjähdepommit. Sen tarkoitus on ajaa palosotilaat pommisuojiin, mutta samalla ne räjähtävät vasta aavistuksen maanpinnan alapuolella, jotta vaurioittavat vesijohtoverkostoa. Lukuisten putkivuotojen on tarkoitus alentaa vedenpainetta palomiesten letkuista. Tämän jälkeen tulevat painepommit. Niiden tuhovoima nojaa pelkkään paineeseen, ja sanomattakin selvää että moisen paineiskun osuminen ihmiseen on yhtä tappavaa kuin sirpalepomminkin. Painepommit, blockbusterit, ovat todellisia korttelinmurskaajia. Ne kaatavat muureja, hajoittavat taloista ikkunat ja katot, eli tekevät rakennuksista palokelpoisia kun niihin tulee ilmanvaihto. Vasta sitten tulevat varsinaiset palopommit. Niitä on kahdenlaisia. Nestepommi räjähtää maan pinnalla ja aikaansaa 40x50 metrin tulimyrskyn. Sen jälkeen tuli todellinen ihmease; sauvapalopommi. Ne eivät kuljettaneet omaa sytytysainettaan mukanaan, vaan käyttivät itse kaupunkia polttoaineenaan. Ne olivat muodoltaan kuusikulmaisia jotta niistä saatiin ryppäitä, jotka sopivat hyvin pommikaukaloon. Ne pudotettiin nippuina jotta tuuli ei veisi niitä mukanaan, ja niput hajosivat ilmassa. Maanpinnalla niistä lähti pieni pistoliekki, joka sulatti pommin kuoren valkohehkuiseksi massaksi. Itsessään ne eivät olleet kovin vaarallisia, mutta koskettaessaan rakennusten palonarkoja materiaaleja, ne polttivat kokonaisia kortteleita. Ne olivat halpoja ja niitä pudotettiin kerralla 300 000 kappaletta. Viimeisinä putosivat tavalliset räjähdepommit, joissa oli ajastin. Ne tömähtivät maan pinnalle, ja ne oli ajoitettu räjähtämään vasta muutaman tunnin kuluttua. Ajastinta pystyi säätämään, ja sen maksimisäätö oli 144 tuntia. Niin kauan kun ajastinpommit tikittivät maassa, palontorjunta ei voinut lähestyä pommituskohtaa ja katseli voimattomana, miten tuli ahmi kokonaisia kaupunginosia, yhtyi toisiin tulipaloihin ja synnytti kokonaisia suurpaloja.

Avro Lancaster oli saapunut Berliinin taivaalle sulkutulen lävitse. Alhaalla 88-milliset ilmatorjuntatykit laukoivat kanuunoitaan samaan kohtaan, joiden läpi pommikoneaallon olisi mentävä. Kranaatit räjähtelivät hajoten tuhanteenviiteensataan sirpaleeseen, jotka hajaantuivat kaikkiin suuntiin. Yksin painevaikutusta kuvasivat pommikonelentäjät vertauskuvalla kuin terrieri olisi tarttunut konetta niskasta ja ravistelisi ankarasti. Kiusaus oli kova väistää kohtitulevaa valonheittimen sädettä kuin räjähdepilviäkin vaihtamalla suuntaa tai korkeutta, vaikka silloin menettäisi tarkan pommituskohdan. Kuulokkeisiin tuli ylemmän upseerin ankara ohje lentää "straight and level" - viivasuoraan. Lentäjä kohautti harteitaan, se joko osuu tai ei osu. Kuuden ja puolen kilometrin korkeuteen yltävät kranaatit repivät koneiden kylkiä, haavoittaen sisällä olevaa miehistöä. Alhaisesta ilmanpaineesta johtuen verenvuoto oli runsasta, eikä sitä hillinnyt edes se 30-50 asteen pakkanen, jossa miehistöt joutuivat noin korkealla olemaan. Koneita putosi, moottoreita sammui mustan savun säestämänä ja joistakin koneista tuli kerralla valtaisa tulipallo. Loput jatkoivat lävitse varsinaiselle ilmatorjuntavyöhykkeelle. Valonheittimien kirkkaus oli 1.3 miljardia kandelaa, ja sillä valaisi aina 13 km korkeuteen asti. Sellainen sokaisi pommikoneen ohjaajan, eikä tämä nähnyt enää kuin kirkasta valoa. Se oli itsessään ase sillä sellaisessa kirkkaudessa koneella ei ollut toivoakaan enää pitää suuntaansa. Koneen joutua valaistuksi, ilmatorjuntatykit kääntyivät sitä kohden. Se tapahtui tykistöpatterin keskuslaskimen antamiin, kullekin tykille erikseen laskettuihin ampuma-arvoihin, jotka välitettiin sähköisellä välitinlaitteistolla kaapeleita pitkin jokaiselle tykille. Välitinlaitteella saatiin myös keskuslaskimen määrittämät tiedot tarvittavasta aikasytyttimen viiveestä, ja käsketty viive asetettiin jokaisen tykin omalla mekaanisella aikautuskoneella kranaatteihin. Tykkilaskuri laski vielä ennakon, sillä kranaatti tarvitsi kuusi sekuntia päästäkseen 4000 metrin korkeuteen, jossa valokiilan vangitsema pommikone turhaan räpytteli vapauteen. Jokainen kranaatti osui lähemmäs ja lähemmäs, kunnes taivaalla näkyi tulipallo pommikoneen saatua osuman.

Pommikoneiden hatara suoja oli pimeydessä vältellen valonheittimiä. Se ei useinkaan auttanut, sillä pilvisellä ilmalla valonheittimet saivat koneiden yläpuolella olevat pilvet hehkumaan, ja kirkkaita pilviä vasten pommikoneet erottuivat tummana siluettina. Ilmatorjunnan yläpuolella oli vuorostaan saksalaisten torjuntahävittäjien taso, josta yöhävittäjät laskeutuivat piirittämään pommikoneita kuin intiaanit vankkureita ampuen hengenvaarallisia 21cm rakettejaan. Tosin tällä kertaa suojana olivat amerikkalaiset Mustang -hävittäjät, joten niistä ei tarvinnut välittää. Ennen hyökkäämistään pommikoneita vastaan hävittäjät pudottivat pieniä laskuvarjon varassa olevia valoraketteja valaistaakseen koko taivaan. Jos oli pommikoneiden värirakettien ajatus valaista kaupunki kirkkaaksi, niin yhtä lailla vastatoimet tähtäsivät taivaan kirkastamiseen. Pommittajista tämä tuntui kuin olisi joutunut väijytykseen. Kun ensin oli lentänyt tuntikausia pilkkopimeydessä ja yllättäin maailma muuttui valoisaksi, jossa ei enää ollut yhtäkään pakopaikkaa, se tuntui kaikista loukulta johon oli jouduttu. Sinä yönä putosi taivaalta kaikkiaan 72 pommikonetta.

alkemade
Pommikoneen taka-ampuja Nicholas Alkemade on todellakin yksi harvoja, hyvin harvoja, ihmisiä joka on hypännyt viiden ja puolen kilometrin korkeudesta ilman laskuvarjoa ja jäänyt henkiin - jopa ilman sanottavia vaurioita selviten vain murtuneella nilkalla ja koko selän kokoisella mustelmalla.


Lancaster oli kotimatkalla. Helpottuneina ja väsyneinä. Kaupunkisuojana oleva hävittäjäkatto oli saanut operatiivisen nimensä villisika, mutta sen lisäksi oli vielä kesysika. Ne olivat yöhävittäjiä jotka vaanivat pimeässä yössä meno- ja paluulennolla olevia pommikoneita. Avro Lancasterin miehistö ei aavistanut että he olivat näkyivät saksalaisen JU-88 -yöhävittäjän ohjaamotutkassa. Se asettui salavihkaa koneen alapuolelle, ja sen ylöspäin sojottavat tykinpiiput osoittivat pommikoneen pehmeässä vatsassa moottorien välistä aluetta, jossa sijaitsivat polttoainesäiliöt. Muutama tarkka osuma ja kone syttyisi liekkeihin. Tekniikalle hävittäjät olivat antaneet lempinimen neekerijatsi, ja se oli pelottavan tehokas.

Taka-ampuja, brittiläinen Nicholas Alkemade huomasi koneen palavan kauttaaltaan. Kaikki muut olivat kuolleet, ja retkottivat istuimillaan liekkimeren keskellä. Alkemade huomasi myös että konerungon seinustalla olevat laskuvarjot olivat jo tulen saartamat, eikä hän enää pääsisi niiden luokse. Hän teki oman ratkaisunsa. Koska ei halunnut palaa kuoliaaksi, avasi luukun ja hyppäsi pimeyteen 5.5 km korkeudesta. Tuntien ilmavirran lepattavan vaatteissaan hänen pudotessaan maankamaraa kohden yli 200 km tuntivauhdissa. Isot kuuset ottivat hänet pehmeästi syliinsä ja onneton taka-ampuja putosi oksiston läpi humahtaen ison lumikinoksen sisään. Kun hän avasi silmänsä, hän näki aukon lumessa, ja sen yläpuolella olevan tähtitaivaan. Hyvä Luoja, Alkemade sanoi itselleen, olen vielä elossa!

Samana yönä päättyi Berliinin ilmataistelu. Ilmamarsalkka Sir Harris ei koskaan tunnustanut häviötään.




Gravatar
MattiL
Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus.
Piilota kommentointilomake