Tällä kertaa tutustumme legendaarisen Luftwaffen konetyyppeihin. Niitähän on listattu kautta historiansa mutta harvemmin kerrottu niiden tarinaa. Samalla paljastuu millainen myytti pohjimmiltaan Natsi-Saksan asevoimat oli myös taivaalla. Todellisuudessa Luftwaffe joutui olemassaolonsa ajan taistelemaan alakynnessä, niin laatunsa kuin määränsä puolesta ja hengästyneenä yritti pysytellä edes vähän liittoutuneiden ilmailukehityksen mukana.


Alkupuolella toista maailmansotaa natsi-Saksan ilmavoimat eli Luftwaffe kiistatta oli suurin ja kaunein. Se oli kalustoltaan suurimääräisin ja uudenaikaisin, ja koulutuskeskukset pursusivat lentäjäalokkaita. Toiset valtito kehittelivät vielä kaksitasoisten pohjalta kun Saksan konetyypit kilpailivat keskenään nopeusennätysten rikkomisessa. Vaan mitä pidemmälle Hitlerin valloitukset etenivät, sen enemmän Luftwaffe joutui hajauttamaan kalustoaan ja sen iskukyky heikkeni samassa suhteessa. Sotateollisuus ei yksinkertaisesti pysynyt perässä kun piti varustaa koneita niin Egyptin yläpuolelle, Kubanin sillänpäälle ja Jäämerelle etsimään rahtilaivoja ja partioimaan Kreikan aluevesiä. Vielä olisi pitänyt pystyä puolustamaan itsensä Saksankin taivasta. Joka paikassa oli liian vähän.

stuka
Maineestaan huolimatta Stuka oli hidas ja puolustuskyvytön syöksyhävittäjä eikä sitä voitu käyttää siellä missä vihollisella oli ilmatoimintaa.

Asiaa ei helpottanut sekään, että kun Hitler vakuutteli ettei hänellä ole intressejä yli Versaillesin sopimuksen viemien maarajojen, Luftwaffen johto teki päätöksensä tämän pohjalta. Nähtiin että tuleva taistelualue on maksimissaan 500km Saksan rajoilta. Tämän vuoksi lentosäteeseen ei kiinnitetty sanottavaa huomiota, joka kostautui pahasti taistelussa Britanniasta. Hävittäjät eivät yltäneet sinne juuri ollenkaan ja pommikoneetkin käytännössä pommittivat vain etelätannikkoa. Lisäksi saksalaiset olivat lyhyen lentosäteen vuoksi pakotettuja hyökkäämään aina lyhyimmästä ja suorimmasta kohdasta, ja aikaa myöten tämä koitui Luftwaffen kohonneiksi tappioluvuiksi.

HE 177
Raskas pommikone HE-177 olisi periaatteessa ollut käyttövalmis jo Lontoon pommituksiin sekä ennenkaikkea Saksaan kohdistuneisiin vasta- ja kostopommituksiin. Byrokraattinen ja ymmärtämätön johto sabotoi sen kehitystyötä kunnes sotaonni ei enää suosinut offensiivisia ilmaoperaatioita. Kun se oli valmistumassa, yleistilanne teki siitä jo hyödyttömän.

Luftwaffe teki saman virheen kuin useimmat muutkin aselajit. Se haaskasi resurssejaan loputtomiin prototyyppeihin kuin että olisi tyytynyt valmistamaan vain muutamaa hyväksi havaittua konetyyppiä. Monet uutuudet olivat epäkelpoja ja poistettu rintamakäytöstä mutta kummittelivat silti tuotannossa sodan loppuun asti. Kaikkia konetyyppejä ei edes kannata yrittää luetella, sillä seassa on paljon vain projektiluonteisia hankkeita, tyystin hullunkurisia viritelmiä ja puhtaita prototyyppejä. Vuonna 1936 lento-onnettomuudessa kuollut kenraali Wever uskoi pommikoneisiin ja hänen kädenjälkeään olivatkin useat AR-64 tai AR-67 -konetyypit, Dornier DoA tai Ju89 joista useimmat poistuivat vanhentuneina jo ennen sotaa. Vain Ju-52 säilyi kuljetuskoneena sodan loppuun. Useimmat pommikoneet olivat keveitä tai puoliraskaita sillä raskaat pommikoneet olivat resurssikysymys. Pommikoneista selvisi vaateista vain HE-111 ja Dordier do 17 ja niitäkin piti paljon parannella 1940. Ne pysyivät myös tuotannossa sodan loppuun yksinkertaisesti siksi, ettei niille pystytty luomaan kelvollista jatkajaa.

FockeWulf Fw 200 C Condor
Condor -merittiedustelu -kone oli valmis jo 1940. Mustasukkainen Göring ei voinut sallia laivastolle omia ilmavoimia joten konetta käytettiin hyvin nuukasti Atlantin yläpuolella. Tämä vuoostaan johti siihen, että sukellusveneet olivat pakotettuja hoitamaan oman tiedustelunsa joka hajautti U-veneet kohtalokkaasti. Samasta syystä - Göringin sanasta . Kriegsmarine ei koskaan saanut lentotukialuksia joka johti laivaston romahtamiseen jo kaksi vuotta ennen muita aselajeja. 

Weverin seuraaja Ernst Udet vuorostaan uskoi syöksypommittajiin ja tästä tulikin uusi suunta jo puhtaasti resurssikysymyksenä. Olivathan ne halvempia ja nopeampia valmistaa ja parempiakin pistemaaleja kohtaan.

Stuka eli JU-87 onkin natsi-Saksan militaarisuuden symboli. Se kunnostautui niin Puolassa kuin Ranskassa mutta Dunqerquen yläpuolella se kohtasi brittihävittäjät ja osoittautui hitaana ja puolustuskyvyttömänä helpoksi saaliiksi. Lontoon yläpuolelle sillä ei ollut mitään asiaa, vaan se operoi kanaalilla lähinnä merimaaleja vastaan, ja silloinkin joutui lentämään Spitfireja pakoon kun ne tulivat paikalle. Ymmärrettiin ettei siitä ole mihinkään, ellei ilmaherruus ole täydellista ja sitä oltiin jo romuttamassa kunnes Kreikan ja Jugoslavian valtaukset pelastivat sen, näillähän ei ollut minkäänlaista ilmasuojaa. Itärintamalla se toimi myös kesän 1941 varsin menestyksekkäästi koska puna-armeijan ilmavoimat oli tuhottu kentilleen. Siitä tuli sitten puhdas panssarintuhoaja ja esim kuuluisa stuka-lentäjä Rudel tuhosi sillä 519 panssarivaunua ja 800 moottoroitua ajoneuvoa.

Seuraava kehiysaskel olivat keskiraskaat hävittäjät JU-88 sekä ME-110. Junkers 88 oli menestys ja jopa siinä määrin, että sitä käytettiin yleiskoneena lähes kaikkialla mikä vähensi sen iskuvoimaa.Se oli kenties Luftwaffen paras lentokone. ME-110 oli itsensä Göringin suosikki vaikka se oli hidas ja kömpelö. Göring oli siitä sittemmin kovin hiljainen kun englantilaiset murskasivat ne Englannin yläpuolella ja hyvin harvoin edes muutama kone pääsi palaamaan. Kone oli vikatikki mutta siitä saatiin luotua säällisen kelvollinen yöhävittäjä. Se vain tarvitsi pimeyttä suojakseen.

Nämä koneet alkoivat kuitenkin jäädä vihollisen kehittyneempien koneiden jalkoihin ja Udet valitsi seuraavan sukupolven koneiksi HE-177 pommikoneen että raskashävittäjän ME 210. Molemmat olivat täysiä katastrofeja. Tässä vaiheessa Göring teki Udetista syntipukin ja Udet ampui itsensä 1941. Myös hänen seuraajansa, todellinen jees-mies Jeschonnek koki saman kohtalon ja ampui itsensä pari vuotta myöhemmin. Jäljellä oli vielä kunnianhimoinen kenraali Milch joka erotettiin. Göringiä itseään eivät ilmavoimien asiat enää kiinnostaneet. Hän lomaili milloin Pariisissa ja milloin Italiassa taide-aarteidensa keskellä, ja vähät välitti ilmavoimistaan.

HE-177 raskas pommikone olisi voinut olla vastine amerikkalaisille pommikoneille. Se valmistui jo 1939 mutta koska Udet halusi siitä väenväkisin syöksypommittajan - mikä oli mahdotota näin painavalla ja isolla koneella - se oli vielä ns. vaiheessaan Udetin kuoleman aikaan 1941. Eikä se päässyt sarajtuotantoon senkään jälkeen. Kun se olisi voinut päästä, siinä vaiheessa Saksaa ravisteli niin ankara polttoainepula että sitä mukaa kun pommikoneet valmistuivat tuotantohihnalta, ne romutettiin niille sijoilleen. HE-177 kunniakkain hetki taisi olla kun se huolsi Stalingradin mottia mutta pommituksissa - kuten ei muukaan konetyyppi - kunnostautunut koskaan.

Hävittäjäpuolella menivät konetyypit onnistuneemmin. Bf-109 oli valmiina jo sodan alkaessa, ja sitä käytettiin loppuun saakka. Heinäkuussa 1941 ilmaantui FW-190 ja nämä kaksi kantoivat hävittäjäviittaa kaiken aikaa. Syynä oli se, että olemassaolonsa ajan hävittäjät olivat altavastaajina suhteessa pommikonetuotantoon. Siinä missä hävittäjiä valmistettiin n. 600kpl/kk tehtiin samaan aikaan pommikoneita 3000 kpl. Ja juuri hävittäjien piti pudottaa taivaalta liittoutuneiden pommikone-armadat, joita yksin amerikassa valmistettiin yli 5000 kpl kuukaudessa.


HS 323
Raskas kuljetuskone HS 323 olisi voinut vaikuttaa hyvinkin sodankulkuun jos se vain olisi valmistunut jo 1942 puolella. Se tuli vasta vuoden 1943 puolivälissä ja koska silloin rintamat olivat jo lähempänä Saksaa, ei se oikeastaan tuonut mitään hyötyä.

Pitää muistaa että pommikone on hyökkäysase siinä missä hävittäjä puolustusase. Juuri tästä asenteesta johtui karsastus hävittäjiä kohtaan natsi-Saksan ylimmässä johdossa. Harvinainen järjenääni, hävittäjätarkastaja Galland yritti muuttaa turhaan suhdelukua ja panna painopistettä hävittäjiin. Göring ei voinut sietää Gallandia silmissään ja Hitler ei puhtaista arvovaltasyistä voinut katsoa siirtymistä puolustukseen - ei edes silloin kun Saksaa moukaroitiin pommikoneilla urakalla. Se että Saksa ei kokonaan menettänyt ilmaherruuttaan, juontui varusteluministeri Speeristä, joka Gallandin ohella ainoana ymmärsi tilanteen vakavuuden, ja nosti hävittäjätuotantoa peitellen sitä Göringiltä.

Samaisista asennesyistä ei suihkuhävittäjien merkitystä ymmärretty. Ne olivat prototyyppivaiheessaan jo 1939 mutta taivaalle ne pääsivät joskus syksyllä 1944 kun kaikki oli jo menetetty. Silloinkin vain vähäisesti sillä ilmeisestä ylivoimastaan huolimatta, ne vaativat erikoispolttoaineita joita ei ollut silloin enää saatavissa. Sekä ME-163 että ME-262 jäivät kokonaiskuvassa vain lupauksiksi. Toisekseen Hitler kaikissa oikuissaan viivästytti niitä yli vuodella. Liittoutuneiden pommikoneet saivat edelleen lentää vapaasti Saksan ilmatilassa ja pudottaa pommilastinsa mihin lystäsivät.

Me 262A
Suihkuhävittäjä ME 262 olisi vaikuttanut sodankulkuun olennaisesti, mutta natsi-saksan ylin johto ei koskaan ymmärtänyt sen potentiaalia.

Kun hävittäjiä oli vähän, ja kokeneita lentäjiä niihin vielä vähemmän, ei ilmatorjunnasta ollut juurikaan apua. It-tykistö oli eräs tehottomampia aselajeja mitä silloin tunnettiin. Ainoa valopilkku oli maailman ensimmäisen ilmatorjuntaohjuksen kehittäminen, ohjuksen joka omatoimisesti osasi hakeutua pommikoneen moottoriin. Valitettavasti tällöin syntyi myös natsi-Saksan kallein ja ylettömin hukkahanke V-aseet, jotka veivät tältä asekehittelyltä kaikki resurssit. Ilmatorjuntaohjus otti ja jäi prototyypiksi.

Lyhyesti sanoen, Luftwaffea johdettiin koko ajan väärin ja sen painopisteet olivat väärissä paikoissa. Konetyypit osoittautuivat susiksi ja vanhentuneita malleja oli pakko pitää tuotannossa, koska muutakaan ei ollut käden ulottuvilla ja vallankumoukselliset koneet heijastuivat vasta kaukaisessa taivaanrannassa. Ne koneet, joilla oli menestymisen mahdollisuuksia, niitä ei ymmärretty koska ne edustivat defensiivistä mielialaa. Luftwaffen oli pakko hävitä sotansa ymmärtämättömän ja lyhytnäköisen johtonsa vuoksi. Lisäksi se joutui kehittymään lennossa edes pysyökseen vihollisensa vauhdissa. Raskas kuljetuskone ME-323 ilmaantui vasta Tunisian taisteluihin 1943 huoltamaan Afrikkaan mottiin jääneitä saksalaisia. Ilman saattohävittäjiä liikkuneet isot ja kömpelöt koneet ammuttiin alas kuin koppelot. Mihin olisi tämäkin kone pystynyt vuotta kahta aiemmin kun Rommel tuskaili Egyptin edustalla polttoainepulaansa ja hyökkäykset Venäjällä loppuivat aina tarvikepulaan.

On huhtikuun alkupuoli 1945. 30 mm pikatykillä varustetut ME-262 suihkuhävittäjät pääsevät vihdoin viimein taivaalle vastaanottamaan pommkoneita, jotka ovat matkalla Berliiniin. Hävittäjien alle on kiskoihin kiinnitettynä 24 kpl R4M -raketteja, jotka voidaan ampua sähköisesti jo 900 metrin päästä, ja niiden sirpale- ja tuhovoima on valtava. Suihkuhävittäjät, jotka liikkuvat 900-1000 km tuntivauhtia pommikoneita kohti omaavat myös uusimmasta uusimmat Ez 42 -automaattitähtäimet. Vain kuusi ME-262 -hävittäjää pyyhkäisi kuin ohimennen 15 pommikonetta taivaalta kokematta itse minkäänlaisia tappioita. Seuraavana päivänä ne tulisivat pudottamaan 40 pommikonetta. Sitten kaikki oli ohi. Polttoainetta ei enää ollut. Lentokonetehtaat olivat tuhottu. Luftwaffe oli hajallaan maarintaman liikkuessa. "Jockey on riistunut satulansa" ilmoitti brittiläinen pommkenraali sir Harris tarkoittaen, että Saksassa ei ole enää mitään pommittamisen arvoista, ja että pommitukset lopetetaan. Juuri kun Saksa lopulta sai torjuntahävittäjistönsä säälliselle tasolle se oli pysyvästi pudotettu taivaalta.

Jukkis
Piilota kommentointilomake