Aika on todellakin kuvauksissa metka juttu. Ohjaajan pitää katsoa että tempoa pysyy yllä. Pulinat, oleilut ja evästauot voivat olla mukavia mutta kostautuvat loppupäässä. Yleensä siinä kuuden tunnin jälkeen alkaa yhtä jos toista väsyttämään, ja homma muuttuu entistä hitaammaksi kunnes se on pelkkää puuroa. Tämä on vähän kun urakka. Jos heittelee raksalla sementtisäkkejä on säkkien liikuttava mutta kuitenkin niin, että heittotahti säilyy aamusta klo 16 saakka. Siitä ei tule mitään että vetää itsensä piippuun jo puoliltapäivin rehkimällä energiansa jo alkutunteina. Tämän vuoksi voi olla pahakin virhe, minkä näkee varsinkin nuorten opiskelijoiden tuotannoissa, että eväsleipiin, kahviin ja nesteisiin ei ole panostettu ensinkään. Varsinkin itseni kohdalla huomasin että kyllä se ikä jo hidastaa jos vertaan tuonne takavuosien Prioni -vuosiin, jolloin vielä väännettiin 15h päiviä.
Toinen on käkkiminen. Elouvanteon ym suhteen on aina niin että näyttelijä joutuu venaan omaa osuuttaan kuvauspaikalla helpollakin 4-6 tuntia. Käkkiminen on vissiin se minkä takia avustajatyöt ei kauheasti inspiroi pitkän päälle. Se kuuluu tietenkin työn luonteeseen. Viimeksi kävin itseäni vilauttamassa Tampereen Raatihuoneella jossa kuvattiin jotain oikeaa elokuvaa, jotain bodariaiheista komediaa. Käkin siellä kolmisen tuntia kunnes pääsin esittämään yleisöä ja musta näkyi parhaimmillaankin vaan selkäpuoli ja takaraivo. Kun ei muutakaan tekoa, sille pääosanesittäjälle kertoilin juttuja Raatiohuoneesta vuonna 1918 kuinka nämä ikkunat oli etulinjoista viimeisin ja kun valkoiset pääsee tälle puolen Keskustoria, on peli menetetty. Sitten ei muuta strategista asemaa enää olekaan kun pispalan perunakuopat. Legendan mukaan naiset ampuivat ikkunoista miesten ollessa lattiatasolla lataamassa niille aseita.
Nythän ei voinu käkkimistä välttää kun itselläni ei ollut hajuakaan ketä tulee paikalle ja koska. Mitään kuvausjärjestystä ei voinut etukäteen ajatellakaan. Se meni ihan alitajuisesti mutta jokin konsepti oli että vaikeimmat tehdään ensin ja sitten homma rullaa kun päästään helpompiin ja taas helpompiin. Joten vaikeimmista vaikein oli versio Tuntemattomasta sotilaasta jonka repliikit piti ainoina olla sanatarkkoja koska ne oli suoraan romaanista. Harvalle tämä edes aukesi sillä eivät edes tienneet mistä oli kysymys. Minä luin mieheniässä useaankin otteeseen Linnan romaanin 90-luvulla ja niihin aikoihin ihmiset vielä siteeraasivat Tuntematonta varsin yleisesti. Ilmeisesti sukupolvikysymys joten siihen tarttee tehdä joku alustus mistä on kysymys ajatellen nuoria katsojia joille romaani ei ole enää samanlainen identiteettikysymys. Luulin sen itse osaavani kun vettä vaan. Kirja luettu ja itse kirjoitettu käsikirjoitus. Silti vänrikki Koskelan monologi meni kerta toisensa jälkeen päin seinää kunnes vasta neljännellä alkoi mennä jotenkuten. Jutun vitsi on tietenkin että se on siirretty nykyaikaiseen ympäristöön.
Jotkut jutut oli ainakin mun mielestä oikeasti hauskoja. Itse asiassa niistä tuli hauskempia kun mitä niistä kirjoittaessa ajattelin. Minähän laskin kaikki parin hittijutun varaan joiden sekaan tehdään vähän keskinkertaisempia tai jopa huonojakin juttuja joihin ei kuvattaessakaan panosteta sen kummemmin. Koska hyvässä ohjelmassa on aina musiikkia, pistin meidät tanssimaan letkajenkkaa. Letkis on sikäli mukava tanssi että sen oppii kaikki ja toisekseen siihen käy mikä tahansa teostovapaa marssimusiikki joten ei tartte antaa rojalteja Katri-Helenalle.
Yksi juttu tapahtui kaupassa. Koska oikeaa kauppaa ei voinut ajatellakaan, se tehtiin kangasta vasten ja siihen tarttee myöhemmin liittää valokuvia taustakuviksi jahka saan niitä jossain Prismassa salakuvattua. Kangas oli tietenkin tuhannen rypyllä ja on vaan koetettava jälkikäteen maalata niitä vihreämmäksi mutta sehän ei onnistu pään ympäriltä. Täytyy vaan pitää peukut pystyssä. Toinen hassi että siinä piti olla kauppajono ja kun päästin kaikki kotiin sitä mukaa kun valmista oli, ei jonoa ollut avustajien puolesta kun yksi henkilö. Oli siinä yksi toinenkin murhe josta en sit vielä tiedä aukeeko koko konsepti ensinkään kun vuorosanat typistyi pahasti. Mutta kun omat jalat jo painoi ja jokainen uusintaotto oli aina piinaa, katsoin sen sormien läpi. Ei olisi pitänyt.
Suuri runonlausuja työssään; Kykkii ryysyt ... ja omenapyy
Eikä olisi pitänyt lähteä kohelluskomiikkaan jossa kaadan kaljatuopin lautasen päälle ja grogin liinalle ja mitä kaikkea siinä teinkään. Hyvä että sain sentään itse tehdä. Siinä oli ideana että kenen ruoka ja viinat menee pilalle, on keskittynyt lavan suuntaan jossa hemaiseva pimu tekee tanssiliikkeitä. Kuvaaja tiuski valojen kanssa, halusi valaista lavan punaiseksi. Hitsi kun en huomannut ajoissa mitä se tekee. Minäkin olisin osannut pimentää koko lavan digitaalisesti ja pistää sinne editorissa punaiset spottivalot ja koko homman olisi voinut tehdä tietokoneella jälkikäteen. Itse kuvauksissa lavaksi olisi piisannut Tohmajärven ala-asteen kevätjuhlan valaistus.
Lohduttauduin sillä että kun rekvisiitaksi oli six-packillinen kaljaa kuvaaja saa ne sitten jälkikäteen kun minähän oon täysraitis enkä niitä juo. Kaksi kertaa unohdin ne antaa. Jotta eivät menneet kokonaan viemäriin, tampereella on vielä Armonkallion edustalla pieni puisto jossa kaupungin viimeiset juopot istuu. Juopot on muuten hävinneet katukuvasta mutta tämä huru-ukkojen kerho vastustaa siinä aikaa. Toppasin siihen sunnuntaina ja kävin lahjoittamassa kullekin tölkin käteen. Sain palkkioksi kiitollista örinää.
Kun lauantai oli paketissa, jouduin ajaan kotiin Blockfest -kansan läpi. Nalkalassa joku muija oli kumartunut eteenpäin ja joku äijä pyöritteli sitä selkäpuolelta niin että heilahtivat konepeltinikin edestä. Jouduin niitten takia hidastaan ja vasta siinä huomasin että kundi jynssäs sitä muijaa takaa ihan oikeesti siinä keskellä katua. No niin. Tämäkin nähty.
Sunnuntai meni ilman erillisiä mainintoja. Lepokodilla tuntuu vieraita pällistelijöitä käyvän ja joku perhe oli tullut satakunnasta asti ihmetteleen kiinni olevaa rakennusta. Shanghaijasin ne avustajiksi. Palkkioksi annoin niitten käydä kattoon taloa sisältäpäin. Sitten vaan pillit pussiin. Koska tämä oli kuvauksista vihoviimeisin enkä tiennyt näenkö enää koskaan kasvokkain ihmisiä joiden kanssa on harrastettu kymmenen pitkää vuotta, jäähyväisiksi vein ne Pirkanmaan makeimpaan paikkaan eli Vehoniemen automuseoon. Siellä me sit syötiin joukolla kasvishampurilaiset. Minä tarjosin.
Hyvä että vein. Takapenkiltä ne huomas et mun takaraivoni takana auton seinässä killuu seitin varassa hämähäkin munarypäs ja äiti-hämyri siinä oottelee et ne kuoriutuu ja lähtee vaeltaan kohti kuskinpenkkiä. Tästä en olisi tiennyt mitään kun harvoin mun takapenkillä kukaan koskaan matkustaa. Tätä kirjoittaessa tämä perhe on nyt kuollut kun allekirjoittanut liiskasi sormellaan koko sakin. Todistaa todeksi vanhan väitteen että ikinä et ole yksin - lähin hämähäkki on aina metrin päässä!
Jukkis