Niemiskirja on ottanut ensimmäiset lauseensa. Haluan sen jakaa kanssanne. Se mitä olen suvustani aiemmin maininnut, on suhteellisen pinnallista ja vähätietävää. Ero on huikea kun oikeasti ottaa selvää. Tällä kertaa juttu alkaa Nikodemus Majajärvestä, joka siis on isoisäni isoisä. Suvun ensimmäinen, joskaan ei viimeinen viinankeittäjä ja trokari. Voin sentään luvata että kaikki mitä nyt luette, on kritiikkiä kestävää eli lähdekirjallisuuteen nojaavaa, poislukien tietenkin dramatisoidut kohtaukset. Tarinahan jää nyt tässä kesken.


Muukalainen nuokkui kiesiensä päällä. Kärryt nitisevät ja natisevat ja muukalainen katsoo harittaen eteensä. Näemme katseen joka ei oikeastaan katso, silmäluomet raskaina silmämunan päällä ja läpimärän alahuulen, jossa pieni pala sylkeä. Siitä arvaamme miehen olevan tuhdissa humalassa. On vasta aamu. Onko humalassa vielä eilisestä, matkatessaan kievarista toiseen, tai pikemmin kolpakosta toiseen, vai onko ehtinyt avata pullon ja siemaissut kunnon ryypyt. Ja toisenkin. Ja kolmannen. Hevonen toki tietää itsekseenkin mennä eteenpäin. Vasemmalla kevättulvainen Loimijoki, oikealla lumipälvien peittämää mustaa peltoa jonka takana vielä mustempaa metsänrajaa. On vuoden 1870 alkukevät ja käsi hamuaa pulloa.

Miehen etunimi on Nikodemus ja hän on syntynyt 1829. Matkatessaan laidetietä jossakin Huittisten ja Vampulan välimaastossa kohti etelää, hän on siis 41-vuotias. Nikodemus syntyy katraan nuorimmaisena Ikaalisten puolella, olkoonkin että vaikutti Hämeenkyrön puolella. Isäänsä tämä ei juurikaan muista, tai ainakaan muistele, sillä tämä kuoli keuhkotautiin pojan ollessa 4-vuotias. Seuraavana vuonna, ollaan vuodessa 1833, äitinsä menee uudestaan naimisiin ja pieni Nikodemus seuraa mukana kuin ei-toivottu kihlajaislahja. Hänet potkaistaan maailmalle 15-vuotiaana, eikä hänellä ole aavistustakaan minne päin suuntaisi ja mitä tekisi. Kun ei muutakaan keksi, menee isoveljensä luo joka torpparina. Muutama hetki menee ja sitten on Nikodemuksenkin aika lähteä rengiksi taloihin. Niistä sentään saa kortteerin johon päänsä kallistaa. Renkisopimukset tehtiin vuodeksi kerrallaan ja ensimmäinen kontrahti tehdään Ikaalisten puolella. Vuoden päästä näemme hänet uudestaan Ikaalisissa, nyt Juhtimäellä, joka on oikein kunnon takamaata. Seuraa kolmas sopimus ja neljäs sopimus vuonna 1848 avautuu Iso-Röyhiössä olevaan taloon. Hän on nyt 19-vuotias ja elämänsuunta alkaa muokkautua. Millainen elämä, siitä saamme ensimmäisen vihjeen. Seuraavana vuonna hänet nähdään Tampereella. Kunnon rähinähumalassa kailottamassa ja uhkailemassa ohikulkevia. Aamulla kun pääsi pahnoilta, sai sakot kadulla huutamisesta. Oliko olo katuvainen ja otti onkeensa? Kaikkea vielä. Oli kuin pato olisi avautunut. Viina, tuo jumalanvilja, vastasi Nikodemuksen kaikkiin sielullisiin kysymyksiin. Ainoa vaan että renkipojan palkalla ei pitkälle juopoteltaisi jos sen elämäntehtäväkseen ottaisi. Nerokas nuorukainen oppii äkkiä viinankeiton salat ja keksii senkin, että sitä myymällä voi tienata rahaakin. Kun juo sen minkä juo ja kauppaa loput, on elinkeino keksitty. Ainoa että kylän wallesmanni keksii hyvin äkkiä saman. Kun riittävästi sammuneita nostelee maantieojista, arvaa kyllä että jokuhan sitä näille juottaa. Kuten tiedämme, viinankeittohan on ikiaikainen nautintaoikeus jota valtiovalta on pyrkinyt kriminalisoimaan viimeiset 300 vuotta. Varomaton ja kovaääninen nuorukainen ei varmastikaan pitkään voi selvitä ajautumatta virkavallan rysään. Ensimmäinen joka haistaa palaneen käryä on Iso-Röyhiön isäntä. Hänellä alkaa tulla mitta täyteen juopottelevaan renkiinsä. Arvaa senkin mistä se hankkii kaiken viinarankkiin tarvitsemansa perunan ja viljan. Häneltä varastamalla tietenkin. Pistää renkinsä maantielle. Menköön jonkun toisen vaivoiksi.

nikodemus
Nikodemuksesta on kuin onkin olemassa valokuva vaikka ukko on syntynyt jo 1829. Arvattavasti kuva on otettu vuoden 1883 paikkeilla.

Nikodemus menee 1851 naimisiin Marian kanssa. Se että samana vuonna heille syntyy ensimmäinen lapsensa Efraim, kielii asiassa olevan pakko-avioliiton makua. Nikodemukselle kuitekin avautuu ovet Marian kotitaloon jossa tämä seuraavat vuodet vaikuttaa vävypoikana. Vuonna 1853 syntyy toinen lapsi David ja jälleen parin vuoden päästä Aleksina. Talonväki alkaa antaa ymmärtää että voisi tehdä muutakin kuin lapsia, kuten vaikka keksiä miten ne elättää. Johonkin siitä on lähdettävä. Ei siinä auta kuin palata katuvaisena Iso-Röyhiöön. Isäntä mittailee miestä päästä jalkoihin. Onhan se saanut ikää ja tiedä vaikka olisi miehistynyt. Kuultuaan tämän olevan naimisissakin, vakuuttuu entistä enemmän. Tokihan naisen jalostava vaikutus tiedetään ja lapsilauman päänä on pakkokin käyttäytyä aikuismaisesti. Sitä heltymistä saa isäntä sittemmin katua. Pellolla tätä ei näy, mutta sitäkin enemmän kuusimetsikön takana, yksinäisen suolammen reunamilla. Siellä putoaa korpikuusen kyynel. Pudotettuaan kunnon satsin, päättää mitkä juo itse ja mitkä myy. Hänen epäonnekseen wallesmanni on tällä kertaa jäljillä. Käräjillä nähdään Nikodemus vastaamassa liiketoimistaan. Hän alkaa siellä muutenkin olla tuttu näky, sillä yksin juopumussakkoja on hakenut lukuisia. Isäntä pistää hänet uudestaan maantielle vuoden 1858 puolella ja kun ei Nikodemus muutakaan keksi, palaa hetkellisesti Marian kotitalolle. Siellä pistää nuorikkonsa paksuksi ja Wilhelmina tulee syntymään vielä vuoden 1858 puolella. Talontyöt eivät innosta, juopottelu sitäkin enemmän. Siitä jatkaa hetkellisesti isoveljensä luo, tai talonväki pikemmin heittää hänet keskuudestaan. Seuraavan vuoden syyskäräjillä onkin sitten tosi kyseessä. Vuoden 1829 asetus säätää melko yksiselitteisesti että viisinkertaiselle juopolle pitää antaman vuosi pakkotyötä. Siltä ei nyt tunnu mikään pelastavan. Jos onnea, sen voi suorittaa kotipitäjässä jonkun nuhteettoman virkamiesasunnon liepeillä, mutta käytännössä se tullaan suorittamaan Viaporissa. Siellä piiskoin ja pistimin varustetut kasakat kyllä opettavat kuria jos muuten ei opi. Silloin astuu itse sallimus Nikodemuksen asianajajaksi. Oppineet ovat jo pitkään puhuneet että pakkotyö pelkästä juoppoudesta on kohtuuton rangaistus ja päättävät kuin päättävätkin kumota asetuksen heti vuoden 1859 alkaessa. Tuomari joutuu nyt miettimään tätä asiaa. Hänen lienee turha tuomita Nikodemusta pakkotyöhön, jota tämä ei ehdi suorittamaan kuin muutaman kuukauden loppuvuodesta. Jättää asian kuin roikkumaan. Kirjoittaa vain tammikuun kohdalle paljonpuhuvan sanan vapaa, mutta on selvää että pakkotyö oli alkujaankin vain ehdonalaista. Sen kunniaksi Nikodemus saattoi ottaa ryypyn. Vähän toisellekin jalalle.

Vuonna 1860 tapahtuu suuria. Hän on taas eksynyt hetkellisesti renkitöihin, ensin Viljakkalan puolelle, josta poistetaan omista salaperäisistä syistään, mutta saa toisen pestin Hämeenkyröstä. Siellä hän ottaa itselleen oikein sukunimen. Valitsee nimen Majajärvi ja isänimi etunimen perässä jää pois. Hän on nyt Nikodemus Majajärvi. Maine on tietenkin kylillä huono, kaikki supisevat juoposta viinamäen miehestä joka hävyttömästi tekee kauppaa jopa kirkonmenojen aikaan. Ajatteliko sitten jotakuta hämäävänsä nimenmuutoksella. Kenties suunnitteli muuttoa jonnekin jossa häntä ei tunnettaisi, eikä kukaan osaisi yhdistää Nikodemus Mikonpoikaa Nikodemus Majajärveen. Olisiko niin ovela?

Jukkis
Piilota kommentointilomake