Hiidenkirnun luona

Pitkästä aikaa eksyin katselemaan hiidenkirnua. Se toi mieleeni jotain kaukaista. Aikanaanhan taisin aloitella koko tulevan huuhariurani nimenomaan hiidenkirnuista. Jonkinlaisessa keijoparkkusmaisessa hengessä. Silloin olin hyvin jyrkkäkin sen suhteen että ne ovat syntyisin kaikkea muuta kuin jääkauden aikaisten sorvinkivien pyörityksessä. Vaan miten ajattelen asiat nyt kun vuodet ovat virranneet ja mieskin vähän rauhoittunut?


No ainakin ajattelen niin että sorvinkivi -teoria on hoopo kuin mikä ja kuuluu sinne 1800-luvulle jossa se on kehitettykin jonkinlaisena teoreemana. Ainakin se rikkoo räikeästi fysiikan lainalaisuuksia ja sen myötä mahdoton asia. Ei sen nimeen geologitkaan ole vannoneet pitkään aikaan. He puhuvat mieluummin vesivirtausten kavitaatiovoimista. Huono teoria sekin muttei sentään ihan naurettava kuten sitä edeltänyt. Hiidenkirnujen ongelma on että niitä esiintyy tasaisesti ympäri maapallon. Yhtä lailla australian rannikolla, brasilian sademetsissä kuin intian jokisuistoissakin. Selitä siinä nyt sitten jotain jääkauden voimista... Taitaa olla niin että kukaan ei niitä osaa selittää.

Itse tykästyin aikanaan tähän plasmateoriaan, suureen kosmiseen supersalamointiin jossa aurinkomme ja Nemesis -niminen punainen kääpiö -tähti ottivat erää toisistaan. Jäi siitä jotain käteenkin, ja nimenomaan tuo plasma. Plasma on aineen sähköinen olomuoto. Kun jokin kuumenee riittävästi, se plasmoittuu. Kallioperä jossa hiidenkirnu on joskus ollut, on ollut ammoin myös laavaa. Sulaa laavaa, juuri sitä punaista hehkua jollaisia tapaa uutiskuvissa kun joku tulivuori purkautuu. Kuumuus voi olla niin mittava että syntyy plasmaa ja sen takia niistä tulivuorista sinkoilee niitä salamoitakin ulos.

Kuva kielii lahjomattoman tieteellisen totuuden. Onnistuin jossain kohtaa pudottaan painoa oikein kunnolla. Mutta kuten kuvasta näkyy, lihoin vanhoihin mittoihin ja taas ollaan omassa turskissa kunnossa.

Sellaisen laavan yläpuolelle muodostuu väkisinkin nokisia myrskypilviä. Sitten alkaa salamat leimuamaan tai niissä valkohehkuisissa olosuhteissa syntyy jopa sähkötornadoja. Kuumaa plasmaa joka poraa itsensä jäähtymässä olevan vellin läpi ja jättää siihen ikuisen jälkensä - hiidenkirnun. Näin minä sen jotenkin nykyään ajattelen. Että hiidenkirnu on saman ikäinen kuin se kalliokin jossa se on. Syntyhetkellään suht hornamaiset olosuhteet. En minä sano pitääkö tämä näkemys vettä vai ei. Ainakin se kuulostaa omassa suussani suht järkevältä ja näin sen nykyisin ajattelen. Ei hiidenkinut minulle enää niin mielenkiintoinen asia ole. Enemmän minua kiinnostaa se raumalainen kallio, jonka pinnassa on ihmisen jalanjälki. Kalliossa joka jäähtyi jo ammoisina aikoina ennen kuin nykyihmistä olikaan mutta siinä se vaan keikkuu. Kantapää ja päkiän + etuvarpaiden luoma ponnistus vielä näkyvissä, muutenhan niputtaisin sen tafoniksi. Ei tässä huuharointia ole vielä heitetty tyystin romukoppaan.

Jukkis