Muinaisaiheet

Kaikkea muinaisista aiheista
Edetäänpä kognitiivisesti eli tutkitaan näitä 33-mittoja puhtaasti Hämeen Härkätien kautta. Senhän nyt tuntevat kaikki ja useimmilla lieneekin tästä keskiaikaisesta valtasuonesta mielikuva, kuin se olisi yksi ja ainut tientapainen joka on edennyt sisämaahan, aina ydinhämeeseen asti.

Otin ja palasin muutamaksi tunniksi Teiskon mettiin, paikkaan jota olen oppinut kutsumaan Paalisaareksi. Muinainen saari jossa ihmisiä on asustellut jo Yoldia-meren aikaan. Nämä alkaa kuitenkin olla viimeisiä retkiä tämän vuoden puolella, joten niistä  on otettava irti mitä saa. 

Tuli taas piipahdettua äkkiseltään metsähallituksen puolella. Etsimässä kiviä tietty. Tällä kertaa otin suunnaksi Teiskon ja siellä suht ison ylimmän rantaviivan alueen, joka on ammoin muodostanut isohkon saaren. Tällä kertaa vain pieni palanen tosin.

Yksi idea mikä välähti ykskaks päähän on bongata sellaisia taistelupaikkoja, joista harva meistä on edes tietoinen. Siinähän on pitkästä aikaa piristävä idea. Yksi sellainen voisi löytyä Hämeenlinnasta tanskalaissotien aikaan. Mitkä ihmeen tanskalaissodat te kysytte – niinpä niin.

Aika paljon sanotaan että maamme muinaishistoria on pimitetty ruotsalaisen yläluokan taholta, ja joka edelleen roikkuu kotimaisessa ”porthanilaisessa” tulkinnassa, mutta se on silti vielä aikas pientä jos vertaa Viron kadotettuun historiaan. Siellä tietenkin se on kadotettu 1800-luvun saksalaisvetoisten paronien toimesta.

Joko te  alatte tympiintyä näihin loputtomiin metsäraportteihin?  Itselläni ainakin virtaa piisaa näihin juttuihin heti vaan kun aika antaa myöten. Tällä kertaa tuli eksyttyä tuonne Teiskon maastoon jossa näitä muinaissaaria on niin ikään.

Tunnustan olevani harvinaisen korkealentoinen, vaikeaselkoinen ja ihan omalla aaltopituudellani. Uskoisin että monikin tsemppaa näitä kivilöytöjäni mutta on tuskin varma mistä oikein on kysymys. Ihan vaan perusteiden vuoksi koetan nähdä erityisvaivaa ja selittää asiaa yleistajuisesti. Kysymys on tottakai – ei enempää eikä vähempää – kuin meidän suomalaisten alkuperästä.

Pääsi kun pääisikin pitkästä aikaa metsään, tällä kertaa Hollolan puolelle. On edellisestä samoamisesta sen verran aikaa että tuttu maitohaposta aiheutunut päänsärky muistutti taas aamulla, joka on melkein tavaramerkki näissä kimpparetkissä. Itsehän liikun yksikseni paljonkin verkkaisempaan tahtiin.

Karttaruutu karttaruudulta – niinhän sitä tuli luvattua. Tänään sitten aukesi sauma tutkia tätä muinaista ”Ollinsaarta” taas yhden piirun verran, ja kerrotaan nyt mitä siellä tuli vastaan. Piti itse asiassa tutkia kolmekin mäkeä, mutta keskimmäiseen en sitten viitsinyt ja sen viimeisen näki jo autonikkunasta, että se oli rämemetsä, ja sinne on turha lähtee tarpoon. Kyllä se jossa ihmiset on ammoin olleet, kyllä ne on muokanneet metsänpohjan toisennäköiseksi.

Joskus sentään vielä pääsee metsään. Tämä on nyt turhaakin turhempi seikkailuni tuolla Oriveden länsipuolella, joka on niin autiota seutua kun se vaan olla voi. Megaliitteja ettimässä tottakai.