Ensimmäistä kertaa sitten kaukaisten hermeetikko -vuosien toteutettiin metsävetoinen ekskursio. En minä sitä voinut täällä sitten mainostaa kun muiden piirien taholta porukkaa oli tulossa vähän liiankin kanssa. Loppujen lopuksi ei niitä immeisiä sitten tullut kun 14 itseni lisäksi mutta oli sekin maksimimäärä mitä metsään voi marssittaa. Sää onneksi helli.


Harvoin minä näille annan periksi kun pyydetään oppaaksi esittelemään megaliitteja. Siinä on omat paineensa. Ensin pitää sopia tapaamispaikka johon kaikki varmuudella löytää ja jonne voi parkkeerata autoja mielinmäärin kun niitä tulee eri maakunnista. Ei voi ajatellakaan että ajattaisi kaikki metsään omilla autoillaan jolloin niitä syntyisi letka ja toisekseen voi arvella varmuudella että monet haahuilisivat ristiin rastiin etsimässä oikean hiekkatien alkua. Tämä logistinen ongelma ei suinkaan lopu tähän vaan vasta alkaa. On mietittävä myös määränpäätä.

Kaikki arkeologinen bongailu vaatii asennetta. Jokainen joka näitä on tehnyt tietää mistä puhun. Sitä ajaa satoja kilometrejä katsomaan muinaiskohdetta joka useinkin voi olla polviin asti ulottuva kivikasa tai -muurinpätkä ja hiljaa mielessään miettii: tässäkö se nyt olikin? Megaliittien kohdalla ongelma on sama. Sitä rämpii metsässä kilometrin kaksi ja koska ollaan matkalla ylimmälle rantaviivalle se tietää että edessä siintää joku vuori jonka päälle on noustava keuhkoahtauma rohisten. Päällä seistä nököttää sitten yksinäinen kivi jonka silmä hahmottaa alle neljän sekunnin eikä siinä ole sen kummempaa arvoituksellisuutta. Monta syytä miksei viitsi pilata toisten päivää turhan takia.

ekskursio1
Olis ollu muuten mukava ryhmäkuva kaikista mutta mulla on hattu syvällä päässä kun jollain tollolla. Tietenkin käytännön syistä ettei tuuli sitä tempaise mukaansa.

Toisaalta nuo haahuiluni Nokian Kivikeskun maastoissa jota olen harrastanut kesä toisensa perästä kantavat hedelmää. Joka neliömetrin kolunneena tiesin Karhuntaponmaan alueelta lukuisia megaliitteja jotka ovat aina hivenen erilaisia mutta kuitenkin riittävän samanlaisia jotta se vakuuttaa muinaisen ihmikäden töistä. Laskin että yhden neliökilometrin alue riittää ja kun sinne menee tie, joihinkin hyväkuntoinen metsäpolku ja riittävän lähelle on tehty marjastajille ja koiranulkoiluttajille parkkitila, alue voisi olla omiaan megaliittiretkeen. Kun kymmenen minuutin ajomatkan päässä on vielä Kolmenkulman aabeecee jossa parkkipaikkaa johon jättää ylimääräiset autot ja sulloa kaikki samoihin autoihin, tuntuisi että homma saattaisi onnistua. Otin haasteen vastaan. Itsevarmuuteni ja sanavalmiuteni toki peitti sen että edellisestä retkestä on vierähtänyt tovi enkä välttämättä muista kaikkia paikkoja. Noloa kävelyttää ihmismassaa satoja metrejä ja miettiä missäs se nyt olikaan?

Anyway, astumme hiekkatieltä polulle ja messuan että tämä ei ole mikä tahansa kinttupolku vaan keskiajan karttoihin merkitty tie. Tiet olivat todellakin tälläisiä, niistä pääsi jalan rämpimällä ja jos pakko hummalla oli kulkea sitä piti taluttaa ja toivoa ettei se katkaise kaviotaan tai lyö silmäänsä oksaan. Kyseessä on vanha kirkkotie Hämeenkyröstä Nokialle joka keväisin oli niin mutavelliä että pakotti etsimään vaihtoehtoreitin harjanteen päältä ja olimme nyt tuon kakkostien päällä. Nykypäivän ihminen järkyttyy kun kuulee mitä keskiajan tieverkosto oikeasti oli, niistä ei pääse edes polkupyörällä ja matkamies joka eteni vaivoin 11km päivänvalossa, oli pakotettu yöksi leiriytymään.

Joka tapauksessa kinttupolkua 30m ja käännös metsään. Siinä odottaa kivikehä jonka selitän muinaiseksi kotapohjaksi vuodelta 9400 eaa. Vieressä sileäpintainen maakivi, työtaso jossa ne on kalansa peranneet. Viisi metriä ja löytyy pihatoteemi. Harmaa maakivi joka nostettu toisesta päästään harmaan irtokiven päälle. uroskivi. Luomiskertomuksen alku-uros joka siittää maailmaa täyteen elollisia. Mytologiaa.

Matka jatkuu hiekkatietä pitkin likemmäs kilometrin kunnes löytyy outo, etäisesti lintua muistuttava kivi joka on molemmista päistään ilmassa. Näitä kuperia ja koveria kiviä, ne kuuluvat megaliittiryhmään. Siinä otamme ryhmäkuvan. Vieressä seisoo entuudestaan löytämätön megaliitti, varsinainen erikoisuus sillä toisesta päästään se on nostettu harmaan kiven päälle ja toisessa päässä on punainen kivi. Olen selittänyt näitä uros- ja naaraskiviksi ja nyt näen molemmat samassa kivessä. Vitsailen että transasiat olivat jo silloin tapetilla mutta oikeasti en ole moista ennen tavannut vaikka satoja kiviä olenkin nähnyt. Palaamme takaisin ja matkalla löytyy hämmästyttävästi kaksi itselleni tuntematonta megaliittia lisää. Toinen punaisella ja toinen harmaalla aluskivellä.

ekskursio2
Itselleni tuntematon megaliitti saapasteli pyytämättä vastaan. Tälläkin reissulla tuli kokoelmiin 3-4 uutta joten täytyyhän niitä siellä olla valtaisat määrät kun niihin koko ajan törmää.

Sitten astumme metsään. Suhteellisen helpolla löydän etsimäni. Oudon kallellaan olevan kiven johon joku on uurtanut viivoja symmetriseen muotoon ja selvästi ihmisten viilaamia. En tiedä miksi. En tiedä sitäkään onko asialla mesoliitin aikainen ihminen vai keskiajan. Vanhan kirkkotien yksi uoma on mennyt tästä, sen todistaa kivenheiton päässä oleva ruumishauta johon on kirkkomatkallaan haudattu joku onneton joskus 1500 -luvulla tai niillä main. Toisaalta toiseen suuntaan viitisen metriä ja löytää punajalkaisen kiven jonka päälle nostettu nyrkinkokoinen lintukivi. Näitä lintukiviä olen ehtinyt jo näyttämään neljä ennen tätä ja niitähän on täällä sen tsiljoona.

Koska hakkuuaukea on siivottu oksista siitä pääsee nätisti seuraavalle rastille. matkalla on maakivi jonka alta löysin aikanaan kaksi "harppuunamaista" pitkää terävää kiveä joita ja jota kiveä en nyt hahmota enkä oikein jaksakaan etsiä sen kummemmin. Ne jäivät mieleeni koska olivat jotenkin kummallisen värisiä, sellaisia sinerviä. Vähän kuin oliviinikiveä joita käytetään kiuaskivinä. Sen tiedän että tämän paikan geologia ei sitä tarjoa joten ne on tuotu aikanaan jostain muualta ja olleet kantajalleen tärkeitä. Jemmannutkin ne oikein kiven alle. Mutta päämäärä on silti suunnaton kivikehä.

Suunnaton kivikehä on itse asiassa 11 000 vuotta vanhan jurttamaisen rakennuksen pohja. Ruokejärvi on ollut olemassa jo silloin ja siitä on laskenut koski tai pikemmin kapeikko jossa varmaan on lohet sun muut tammukat polskineet. Sen perään delta, suisto jonka rannalla tämä jurtta on ollut; valkoisen hiekan muodostaessa rantaviivan. Vaikka suvanto onkin nykyään suo, ja hiekka kanervan alla paikan harmoninen kauneus ja rauhanomaisuus on edelleen häikäisevä. Jokainen vaistoaa sen. Istumme siinä likemmäs puoli tuntia vain nauttimassa kesäpäivästä. Minä selitän muinais-kainuusta, conquistadoreista ja megaliittiajan valaanpyynneistä ja kuka tietää mitä kaikkea huulilta lähtee. Kun on aika nousta ja lähteä takaisinpäin muistan polun jonka varrella pitäisi olla jänskä kivi. Töyrästä vasten nojaava joka lepää nyrkinkokoisen aluskiven varassa. Eikä sitä löydy koska käännyn väärin eikä sitä löydy toisellakaan hakemalla. Tapahtui juuri se mitä pelkäsin - ei muista enää kaikkea.

Onneksi itse kulttipaikka löytyy. Siellä on se karhunpään muotoinen kivi, outo kupera kivi jonka alta pääsee ryömimällä jos haluaa ja sitten on se alttarikivi. Todellinen kulttipaikka siis. Paikassa on muutenkin erikoinen tunnelma. Alttarikivi on maakivi jonka päällä on levymäinen kivi kuin tarjottimena ja sen päällä terävänokkainen kivi joka muistuttaa jossain määrin joutsenen päätä. Aikanaan kun otin siitä suttuisen kuvan vahalla nokialaisella siitä erottui silmäkin. Nyt sitten juu. Pää kadoksissa. Joku pikkupoika siihen vetänyt kung-fua mutta löydän sen maasta ja koetan palautaa paikalleen. Kääntelen ja vääntelen etsien sen alkuperäistä asentoa mutta tiedän epäonnistuneeni. Se on korruptoitunut ikiajoiksi.

ekskursio3
Palautettu paikalleen

Lopulta autoilla. Tappiona yksi kadonnut pikkupoika jonka piti lähteä etukäteen autoille. Aavistan ettei se osannut kääntyä vasemmalle ylämäkeen vaan on jatkanut suoraan päätyen pikatielle. Lähden autolla katsomaan onko se siellä eikä ollut mutta palatessa seisoi turvallisesti joukossa. Valistan pelästyneen näköistä poikaa että metsässä pitää aina ja todellakin aina olla puhelin mukana ja siinä saa olla karttaohjelmakin. Isäkin on lähtenyt toisesta suunnasta etsimään omalla autollaan ja palailee. Auton alta roikkuu lämmitysjohto ja pohjapanssari laahaa melkein tienpintaa. "Oli vähän kiveä juu" toteaa rauhallinen isäukko. Ilmenee että ne ovat irroneet ennenkin ja sen takia ei vissiin vituta niin paljon.

Saan retkestä paljon kiitoksia. Ei minua oikeastaan pitäisi kiittää vaan itse maastoa jossa ei päässyt väsymään ja jossa pienellä alalla on paljon kiviä. Sellainen kymmenen kilometriä kaikkiaan tuli taivallettua josta 89% onneksi polkuja ja teitä. Mutta kyllä senkin yöllä huomaa. Loma alkaa lopulta minullakin. Enää yksi yö lehdenjakoa ja senhän nyt tietää että jos on viimeinen työurakka ennen lomaa sehän on automaattisesti pitkääkin pidempi. Varsinkin jos alla on moinen päiväkävely on selvää että yöllisen rivitalon pihapolulla kintut huutaa hoosiannaa. Mutta tulihan se valmiiksi. Sanoin kyllä siinä porukalle että jos tälläisiä järjestäisi vaikka viikon välein, niihin varmaan tulisi aina porukkaa mutta on selvää etten ala turistioppaaksi kun tarkkaan punniten ja valikoiden. Sori vaan niitä kohtaan jotka olisivat halunneet mukaan

Jukkis
Gravatar
Ra on tie
Kirjoitin tietenkin tahallani väärin. Se on kahdella aa:lla, niin kuin Aino ja Akka, eli "valokuvaajaa ei tahdo tulla kuvatuksi".
Jos yksi kuvattavista ottaisi kuvan valokuvaajasta ja se liitettäisiin ryhmäkuvaan, silloin kaikki pääsisivät mukaan kuvaan,
ja silloin kuvassa olisi kaksi tyyppiä kamera kädessä.

Gravatar
Tie Ra
Mahtava paikka. Tuolta kyllä kiviä löytyy, niin kuin paikan nimikin antaa olettaa, Kivikesku.
Ne on kaikki ihmisen asettamia ja tuon alueen kivistä Jukkis on huomioinu ehkä puolet.
Itsesi lisäksi 13 ihmistä oli retkellä.
Poika ja kuvaaja puuttuu kuvasta.
Absoluuttinen nollapiste: "valokuvaaja ei tahdo tulla kuvatuksi".

Mahtava retki. Mukavia ihmisiä.
No pahat ihmiset ei lähe metsään kattelemaan kiviä.
Maapallo on kivi.

Piilota kommentointilomake