Jatkanpa eilistä aihettani mikä ja vähän laajennankin sitä pohtimalla mitä nämä ley-linjat ovat, ja miten ne ovat voineet määritellä maakunnat. Hintana on tietenkin että samalla niiden salaperäisyys, suorastaan mystisyys kalpenee ja ne siirtyvät sen vuoksi asteittain poispäin rajatieteellisestä käsitteistöstä kohti vakavampaa pohdintaa.


On olemassa vielä yksi tietyyppi josta ei ole tullut paljoa puhuttua. Pitkät talvitiet. Ja kun puhutaan pitkistä, niin sitten puhutaan kanssa todella pitkistä. On sellainen ley-linja ihan virallinenkin tiestömme varhaishistoriassa. Sellainen lähtee Pälkäneen Onkkaalasta, suurin piirtein nykyisen rauniokirkon tietämiltä kohti aurajoensuuta. Talvitie menee ensin Valkeakoskelle, siitä Toijalan päältä Urjalan Huhtiin, Humppilaan, Loimaalle ja lävistääpä jopa Karinaisten kirkonkylänkin ennen saapumistaan turkuun. Erikoista että tämä talvireitti on tosiaan viivasuora, lähes kuin jokin rautatie, tekemättä yhtään tarpeetonta mutkaa missään.

Ihan tähän ei tarvitse tyytyä sillä Pälkäneeltä reitti jatkuu koilliseen aina Laukaalle saakka, mahdollisesti jopa Rautalammelle. Suvitietä sillä pätkällä ei ollut pitkään aikaan vaan se sekin on osa luonnollista talvitietä koska jäätyneet vesistöt kuljettavat kätsysti perille. Kesätietä ei ollut tarvetta rakentaa. Tiettävästi sen kulkennut Pietari Brahe hyvästeli Laukaan pappilanväen ja oli jo viikkoa myöhemmin Turussa.

Maastosta on tietenkin turha etsiä talviteiden jäänteitä. Vielä vähemmän jos ne ovat kulkeneet jäätyneitä järvenselkiä pitkin sillä viimeinekin reenpainama katoaa kevätsulien myötä. Tässä mielessä ei ehkä olekaan niin mystistä että tietyt viivat lävistävät kirkon toisensa jälkeen sillä yhtä hyvinhän kirkkoja on voitu tehdä talvi- kuin suviteidenkin varsille. Mielellään tietenkin molempien.

Kun miettii että satakuntakin on ammoin ylettänyt jyväskylän pohjoispuolelle asti, ei parane epäillä etteikö kyse ole ollut enemmän jonkun tietyn tieverkon valtaamisesta ja omistamisesta, kuin maa-alueen pinta-alan lisäämisestä. Sillä se joka hallitsee seutukunnan ainoaa tietä, hallitsee tietenkin kaikkea maatakin.

Kun sitten katselee niin murrerajoja kuin maakuntarajojakin, oivaltaa nopeasti että maakuntien synty liittyy tähän pitkään talvitiestöön. Tien toiselle puolen jäävät toiset heimot kun taas tien toiselle puolen toinen, ja käytännön syistä molemmat käyttävät samaa juntua. Näin sen on täytynyt tapahtua. Näkymättömien säteiden voimalla, josta nykyisin ei tiedetä mitään. Osasta kylläkin, sillä tietoa on toki jäänyt ja toisekseen suvitiet kulkivat samoja latuja, joskin mutkitellen.

Teitä ei ehkä kiinnosta asia sillä tavoin, kuin minua. Minun motiivini liittyvät siihen että samalla kun maakuntien synty tietyllä heimoalueella voidaan todentaa, voidaan todentaa myös alueellisten ruhtinaskuntien synty. Sanoin ruhtinas koska sana kuningas herättää aina niin kovia intohimoja puoleen ja toiseen. Kuningaskunniksi ne kylläkin voidaan sanoa koska ei noiden toistenkaan maiden kuningaskunnat mitään valtionkokoisia olleet, vaan pieniä maakunnan kokoisia alueita. Pirstaleisia, toisiaan vastaan sotivia, välissään joet josta tulivat ryövärit yli puoleen ja toiseen. Tiesittekö muuten että sana ryöväri todellakin tulee rajajoesta (river, riveristi)?

Tekisi mieli puskea tämä pikkhiljaa kirjaksi mutta koronakriisi vei aatokset muualle ja pelkään ettei lukijakunta vieläkään ole orientoitumassa tähän puoleen kun arkitodellisuudessakin tapahtuu kaikenlaista. Toisekseen mietin miten mielenkiintoista tämä kaikkinensa on, koska niinkin jännä kuin eksoottinen aihepiiri kuin mitä nämä ley-linjat ja kirkot 33.3 km välein ovat, latistuvat varhaiskeskiajan kinttupoluiksi. Toisaalta se kyllä todistaa niiden olemassaolon maakuntarajoina että antavat muutenkin niille perusteen.

Se ainakin alkaa tulla selväksi että sen ajan kappelit olivat muutakin kuin hartaudenpitopaikkoja. Selvästi ne ovat etappeja joissa matkamies on voinut levähtää ja syöttää hevosensa. Aikana jolloin kievarilaitoksesta ei vielä tiedetty mitään.

Jukkis - ilman kuvitusta.
Piilota kommentointilomake