Heti alkuun pari juttua tästä artikkelisarjasta. Olette varmaan muutkin ihmetelleet olenko kuollut kun ei mitään ole kuulunut? Olen vissiin sillä on ollut totaalinen blackout bloggaamisaiheiden puolesta. Eikä edes näytä siltä että kulkisi. Kun en nyt enää muutakaan keksinyt, miettinyt tänne aihetta päivän pari, muistin että mullahan on näitä keskenjääneitä kirja-alkuja kansioissa ja yhtä hyvin ne voi julkaista jos ne jotakuta kiinnostaisi. En minä tätä paperisena kuitenkaan julkaisisi ilman radikaalia muokkailua jossa se olisi sitten ihan eri näköinen. Tätä stooria vissiin tulee koko viikko jos on tullakseen. Sit koetan taas tuskailla mistähän niitä aiheita tänne repis.



Uskon että kaikki lukijat eivät ole koskaan kuulleetkaan maamme muinaiskuninkaista. Aihehan on akateemisen maailman jyrkästi kiistämä satuteoria, joka kuitenkin tuntuu elävän kaltaisteni maallikkotutkijoiden ylläpitämänä. Ei sitä sukupolvea, jossa ei tämän aiheen tiimoilta esiintyisi ainakin yksi soihdunkantaja vaikka aihe on virallisesti huuhaaksi todettu sen sataan kertaan.

Kainuun kuninkaat, kuten heitä kutsutaan, pohjaavat ikivanhoihin skandinaavisiin saagoihin. Saaga-runous oli kukoistuksessaan 600–800 -luvulla, mutta ne kirjoitettiin muistiin vasta 1200-luvulla. Eräs vanhan perinnön tallettajia oli Snorri Sturluson, islantilainen pappi ja valtiomies. Snorri oli varsin tuottelias kynäniekka, joka saagoja koostaessaan ei tuntunut unohtavan, että lähes kaikki kuningashovit pohjasivat suvultaan myyttisiin Kainuun kuninkaisiin. Sukutaulukko joka alkoi myyttisesta kainuun kuninkaasta Fornjotrista, haarautui Gotlannin, Svean, ja Norjan viikinkihoveihin, ja siitä eteenpäin aina Orkney-saarille, Britanniaan, Normandian herttuat olivat Kainuuta alenevassa polvessa, puhumattakaan Tanskasta ja Islannista. Kaikkien näiden hallitsijasukujen alkuperä oli jossakin nykyisen pohjanmaan tietämillä. Sieltä on kaikki lähtöisin. Johannes Messenius, joka nämä tiedot Kajaaninlinnassa koosti 1600-luvulla totesi vaatimattomasti, että suomalaiskuningas Snaer Vanha hallitsi koko silloista Skandinaviaa.

miekat

Johannes Messenius (1580-1636) oli aikansa oppinut joka ehti toimia mm. Ruotsin valtionarkiston hoitajana, ja joka sittemmin vangittiin salakatolisuudesta epäiltynä ja siirrettiin Kajaaninlinnaan istumaan tuomiotaan, ja jossa kirjoitti vankeusvuosinaan muhkean Skandinavian historiaa käsittävän teoksen Scondia Illustrata, jonka kymmennessä osassa käsitteli näitä suomalaisia muinaiskuninkaita. Nykymaailma, joka siis sitkeästi kiistää moisten muinaiskuninkaiden historiallisuuden, kytkee Messeniuksen mielellään osaksi gööttiläistä historiankirjoitusta. Tämä tyylisuunta lähtee siitä, että jokainen kansa pohjaa johonkin raamatulliseen kansaan alenevassa polvessa, ja nykypäivänä tälläistä ei pidetä millään muotoa uskottavana. Syytös on tältä osin epäoikeudenmukainen, sillä protestanttisen puritaanisuuden vuosina sellainen johdanto olikin syytä itsekunkin historioitsijan kirjoittaa, ellei väen väkisin halunnut mestauslavalle jumalanpilkasta syytettynä. Tämähän ei tarkoita että itse sisältö olisi vääristynyttä, vaikka kirjan kuin kirjan esipuheessa oli syytä tehdä tämä pakollinen lisäys. Gööttiläisen historiankirjoituksen suurempi helmasynti olikin sen lähes suuruudenhullu asenne. Tämän tulkinnan kiistaton luoja oli ruotsalainen Olaus Rudbeck, joka näki Ruotsin olevan jo sama kuin myyttinen Atlantis ja sen kaikki alkuperältään hämärät sankaritarut olivat ehdottomasti totta. Tälle tulkinnalle oli tietenkin poliittinen tilaus, sillä samoihin aikoihin Ruotsi oli nousemassa todelliseksi suurvallaksi joka ansaitsi tietenkin puitteensa mukaiset menneisyydetkin. Otettiin vanhoja epämääräisiä lähteitä josta napsittiin oivia paloja leikkaa-ja-liimaa -periaatteella ja luotiin näistä kontekstista irrotetuista leikkeistä kokonaan uudenlainen tulkinta. Kun siis Messeniusta syytetään gööttiläisestä historiankirjoituksesta, joka kylläkin on kiistaton tosiasia jo aikakautensakin puolesta, rivien välissä annetaan ymmärtää että kyse on enemmän kuin liioittelusta, sillä kyse on lähdekritiikin puutteesta eli hypystä mielikuvitusmaailmaan. Tämä lieneekin se perusolettamus, miksi Messeniuksen kirjoituksia ei oteta millään muotoa vakavasti.

Eikä myöskään Messeniuksen käyttämiä lähteitä. Tutkijat jakavat saagat kahteen erilaiseen päätyyppiin. Ensimmäisenä ovat ne saagat joissa voidaan nähdä historianhavinaa mukana. Toisen osion muodostavat ne perimätiedot, nuotiotarinat, jotka kertovat muinaisaikojen myyttisistä sankareista ja heidän uroteoistaan, ja joiden historiallisuutta onkin syytä vähän kyseenalaistaa. On sanomattakin selvää, että kainuun kuninkaat on tulkittu kuuluvan tähän kategoriaan. Muistan omalta kohdaltani kun tutustuin aihepiiriin ensimmäisiä kertoja, ja luonnollinen lähtökohta oli tietenkin wikipedia. Siinä esiteltiin liuta norjalaisia ja ruotsalaisia kuninkaita ja heidän perimäjärjestystään, mutta kun päästiin perukoille asti, eli kainuuseen, muistettiin muistuttaa niiden symbolisesta luonteesta, ja ettei niiden takaa löydy enää lihaa luitten päältä. Ihmekös tuo jos maallikkomaiset hurmahenkemme suivaantuvat moisesta. Itse muistan ihmetelleeni miksi varhaiset norjalais- tai ruotsalaishallitsijat olisivat historiallisia olentoja, mutta suomalaiset vastineensa taruolentoja? Yksi vastaus löytyy internetin keskustelupalstoilta jossa ihmiset ovat nähneet koko kontekstin suomenruotsalaisen älymystöpiirin salaliittona, jossa katalasti yritetään pimittää maamme kunniakas historia. Tämä pimittely jatkuu edelleen pitkällisenä akateemisena perinteenä, tai itse asiassa se periytyy jo vuosisatojen ajalta. Sillä jo Olaus Rudbeck, joka sommitteli Ruotsin mahtipontista historiaa, jossa jo Eedenin puutarhakin oli sijainnut Ruotsissa, suorastaan pöyristyi Messeniuksen kilpailevasta hankkeesta. Rudbeck käytti kaiken tarmonsa ja vaikutusvaltansa estääkseen Scondian julkaisemisen, ja onnistui niin hyvin, että sen käsikirjoitus vaelsi likemmäs viisikymmentä vuotta yksityiskäsissä, kunnes vuosina 1700-1705 Johannes Perinsköld sen painatti. Ei tosin kokonaan mutta oli sentään onni onnettomuudessa että hän kelpuutti mukaan myös 10.osan. Aavistamatta tietenkään millainen tulehtunut piikki se tulisi olemaan virallisen historiankirjoituksen lihassa. Aihe tulisi putkahtamaan uudelleen esiin vasta itsenäistymisemme vuosikymmeninä kun sitä nostettiin tapetille 1920-1930 -luvuilla mm. O.V. Itkosen sekä Rudolf Dillströmin toimesta. Sittemmin olemme nähneet kuinka akateemisen koulutuksen saanut Martti Linna yritti 1984 tätä tulkintaa osaksi akateemista historiankirjoitusta, ja kuinka silloinen akateeminen maailma hyökkäsi välittömästi hänen kimppuunsa kunnes Linna joutui väitteissään perääntymään.

Itsenäisyyden ajan puolestapuhujat olivat luonnollisesti kansanmiehiä ja kiistatta on pakko todeta että heidän näkemyksensä eivät kestä kovinkaan hyvin kriittistä tarkastelua. Suurin virhe, suoranainen helmasynti, joka on jatkunut sukupolvesta toiseen, on ollut keinotekoinen yritys yhdistää kainuun kuninkaat kalevalaisiin sankareihimme. Kiusaus on tietenkin kova nähdä muinaisjätti Fornjotr muinaisena Kalevana ja kansanetymologisessa hengessä onkin näitä muinaiskuninkaiden nimiä yhdistelty - tai suomennettu - melkoisen vapaahenkisesti Kalevalan sankareihin. Uskoakseni tämä rakennelma ei ole kovin kantava.

Viimeisimmän sanan on ääneen sanottu Tieteiden yönä 18.1.2018 Helsingissä akateemikkojen järjestämässä esitelmätilaisuudessa jossa selväsanaisesti, mistä ovat saaneet alkunsa väärinkäsitykset siitä, että Suomessa olisi ollut kuninkaita ennen Ruotsin vallan aikaa. Siellä sitten ruodittiin tätä nettimaailmassa elävää pseudotiedettä oikein urakalla, ja lopputulemaksi jäi, että asia on sen myötä loppuunkäsitelty, eikä keskustelua ole millään muotoa syytä jatkaa - ei ainakaan akateemikkojen puolelta. Tieteiden talo on kyllä aiemminkin kunnostautunut erinäisten ajatusten kumoajana. Siellä on aikanaan joukolla teilattu niin Susiluola kuin Kalevi Wiikin poikkitieteelliset geeni- ja kielitutkimukset ja myt on annettu loppusilaus myös muinaiskuninkaille. Tätä kirjoittaessa on kylläkin Turun yliopiston suunnassa haettu rahoitusta levittääkö tätä muinaiskuningas -aatetta pääosin äärioikeistolaiset ainekset, ja hekin vain silkasta propagandahalusta. Tätä voi pitää jo ikäänkuin armoniskuna jossa koetetaan tuhota näkemyksen rippeetkin.

Toisaalta sopii kysyä oliko tämä tässä? Ovatko akateemisesti sivistyneet oikeassa? Ainakin heillä on selkeä etulyöntiasema jo senkin vuoksi, että kun puhutaan kainuun kuninkaista, puhutaan karkeasti nuoremman roomalaisen rautakauden ajasta, eli vuosisadoista 200-400 jaa. Pimeästä keskiajasta. Tämä on käytännössä myös aikakausi josta ei tiedetä mitään, koska todisteet mistä tahansa silloisesta asiasta ovat niukkaakin niukemmat. On parhaimmillaankin tyydyttävä niiden muutaman hataran faktan pohjalta päättelemään parhaan käytettävissä olevan analyysin avustuksella. Joidenkin asioiden todenperä avautuu yleensä vain yleisnäkemyksen kautta ja sellaista on luonnollisesti helppoakin helpompi kritisoida, koska sehän voi nojata vain viimekädessä päätelmiin.

Halusin alustaa tätä keskustelua näillä sanoilla. Ilmaistakseni että kun puhutaan myyttisistä kainuun kuninkaista, on kyse kaikkea muuta kuin pelkästä historiallisesta kysymyksestä. Siitä on vain tullut jonkinlainen yhteiskuntapoliittinen kysymys. Sen esittää maallikko altavastaajamaisella asenteella ikään kuin sanomattana syytöksenä, ja yliopistoväki ymmärtää, että tässä ei puhuta itse asiasta vaan heidän omasta arvovallastaan, ja vastaa sitten roolinsa mukaisesti. Mikäli tässä ei olisi taustalla vuosisataista kiistaa, voisi itsekukin vain kohauttaa harteitaan ja todeta että miksipä ei? Onhan historia pitkä ja kyllä sinne muutama suomalaiskuningaskin mahtuu ja kun historiantapahtumat menevät kuten menevät - yleensä kuperkeikkaa - eihän sekään poissuljettua ole, vaikka olisi jostakin Gotlannista käyty veroja keräämässä. Kuka kumma tuollaisesta edes alkaa riitelemään?

Vaan kylläpä riidellään. Kyse on kirjaimellisesti kielletystä historiasta. Aihepiiristä jolla saa äkkiä paremman väen niskaansa, sillä aihe on niin tulenarka, etteivät akateemikot kaihda käymästä jopa tavallisten ihmisten kimppuun, jos vain joku sitä nostaa tapetille. Tämän tiedän ihan omakohtaisesti. Aiheessa on kyse kuin siitä kuulusta hedelmästä joka killui hyvän- ja pahantiedonpuusta - siitä on kertakaikkiaan pakko päästä maistamaan, sillä kielletty jos mikä houkuttelee. Olen siis hyvin tietoinen mahdollisesta tulevasta vastaanotosta mutta jollain tavalla myös tietoinen vastuustani. Onko näitä tietoja oikeasti koskaan koottu ja analysoitu kunnolla? Ei taida olla ja vaikka kansanmies olenkin, toivon että olen odotusten arvoinen tällä teoksella. Se mitä mieltä lukija sitten tulee olemaan, hänellä varmasti on harkintakykyä asian suhteen.

Tämä kirjoitus tulee jatkumaan - vissiin jo huomenna tai ylihuomenna. Ja se on pitkä.

Jukkis
Gravatar
Kalavale
Hyvä! Tämä kiinnostaa. On sitten jotain lukemista tälle viikolle. Kalevalaa voi lukea aina uudestaan, siinä on niin paljon merkityksiä, sitä ei voi lukea puhki. Siihen on juuret juurruteltu. Puun juuret tietysti, mutta SUKUJUURET on se Sampo. Aivan niin kuin Ior Bock kertoi, sam puu, yhteinen puu. Sukujuuret tallennettuna maan alle. Vähän kestävämpi tallennusmuoto kuin kirja tai internet. Väen emonen on sittenkin hyvä tulkinta, koska samaa logiikkaa kuin Ainossa on Sampo ja Akanpesässä on Lemminkäinen. Internetkin on ollu nyt aika kuollut ja hyvä niin. Olispa tietokoneet vain julkisissa tiloissa eikä ihmisten kodeissa. Parempi jos ei olis ollenkaan. Sähköä ei oikeesti tarvi mihinkään muuhun kuin turhakkeisiin. Puulla lämmittäis 500 000 ihmistä Suomessa, mutta ei 5 miljoonaa. Jääkaappi kesällä maan alla ja talvella eteisessä. Sivuraiteille lähti juttu. Kuollut elävä, ei elävä kuollut. Kainuu uinuu, mutta elää ja herää pian.
Gravatar
juppe
Suomalaisilla on tää toinen kilpaileva pseudohistoria, mikä perustuu Kalevalaan. Kukaan ei tunnu jaksavan perehtyä kalavalaisiin tarinoihin kunnolla vaan ne homehtuu jossain arkistossa, niin että siitä on saatu aikaseks ikunen riita niitten kanssa, ketkä puhuu saagoista, mutta ei silleen niinku jaksa lukee niitä.

Mä en koskaan muista törmänneeni tässä aiheessa sellaseen suomalaiseen, kuka leuhkii muinaisnorjan osaamisella, vaikka se olis aika tärkee taito jos haluais tutustuu saagoihin oikeesti. Siitä pitäis hallita erilaisia murteita, että pääsis näihin etymologiaharrastuksiin, mistä suomalaiset tykkää kovasti, kun se juntteja varten normalisoitu kieli ei oo ihan sama asia kun alkuperänen kirjotustapa.

Piilota kommentointilomake