Vallitsevaan huumekeskusteluun ja kannabiksen laillistamiseen aattelin sanoa mielipiteeni. Varsin omintakeisen joka nojaa elettyyn elämään, enkä usko että tätä näkökulmaa kukaan muu onkaan tuonut esiin. En ota varsinaista kantaa mihin suuntaan huumepolitiikan pitäisi kulkea, jokainen tehköön omat johtopäätöksensä.
Minähän olin nuori 1980-luvulla ja silloin huumeisiin, lähinnä kannabikseen koska muutahan ei silloin ollutkaan, suhtauduttiin nuorison keskuudessa varsin kireästi. Sekä kaikkeen muuhunkin epäilyttävään. Jos johonkin porukkaan tai baariin eksyi joku, joka vehtasi pillerien kanssa, se kaveri sai äkkilähdön. Silloin elettiin puhdasveristä koskenkorva -kulttuuria ja nuoriso lähinnä juopotteli keskiolutta jossain porttikongissa pipo päässä ja kaljat hileessä. Kannabis miellettiin hippien jutuksi. Eikä suhde hippeihin ollut mairitteleva, ei ainakaan teddy-kulttuurin kulta-aikoina jolloin liimatukan ei aina ollut hyvä liikkuakaan väärissä kaupunginosissa.
Oleellisin syy kielteiseen asenteeseen olivatkin juuri nämä 60-luvun kukkaislapset. Valtaosahan niistä oli jo astunut perhe- ja työelämään seikkailuhenkisen nuoruuden jälkeen mutta osalle se juttu jäi päälle. Ne oli silloin jo täysiä hörhöjä; pitkäkutrisia spurguja joilta punaviini ja kannabis oli vienyt järjenvalon päästä ja jotka hengaili jossain kadunkulmassa höröttelemässä itsekseen. Ne oli kun käveleviä varoitusvaloja millaiseksi tulee kun liikaa vehtaa väärien aineiden ja kavereiden kanssa.
Olen tietenkin vanha käpy puhumaan mistään mitään mutta jonkinlaisen kokemuksen nojalla voin todeta, että nuoret harvemmin tietävät miten jotkut jutut päättyvät. Eivät he näe vuosikymmenien päähän.
Kun tullaan 1990-luvun alkuun, tahti muuttui seuraavalla sukupolvella. Alkoi amfetamiinin kultakausi, hetkellisesti heroiinikin vilahti, mutta se oli suomalaisille liian kallista ja jäi ohimeneväksi muoti-ilmiöksi. Sen sukupolven notkahdukseen vaikutti väkisinkin silloin koetut lamavuodet, jotka muutenkin toivat esiin ikäviä ilmiöitä. Yhteiskunnan vastaus niinä vuosina oli hoitaa päihdeongelmia yleisemminkin psyykenlääkkeiden avulla, erityisesti pahamaineisten SSRI-lääkkeiden avulla. Tuon kouluampujien suosikkiaineen. Syntyi sekakäytön termi kun olut alkoi mennä alas diapamien ja xanorien kanssa. Äkkiähän se jengi oli tosi pahassa kunnossa. Vanhat alkoholistit katosi silloin kokonaan. Keski-ikäisiä vanhoja juoppoja kuoli päivittäin kun keho ei kestänyt viinaa ja pillereitä sekaisin. Tai kuten se silloin sanottiin: viikatemies veti vanhojen juoppojen päältä niittokoneella.
Ei se varmaan ihme että milleniaanit, joita alkoi syntyä jo 90-luvun lopulla, mutta pääosin vuosituhannen vaihteen jälkeen näki jo alakoulun - ja jopa lastentarhan - pihalla, miten pahasti edelliselle sukupolvelle oli käynyt. Ne oli sekakäyttäjiä, narkkareita ja muutenkin sekaista porukkaa. Se joka alkoi röyhyttään pilveä jo 90-luvun alkupuolella, oli kymmenen vuotta myöhemmin tyystin aivokuollut. Likaisia, vieraantuneita ja vähän omituiset jutut. Joten oliko se ihme että milleniaanit oli niinkin streitterita huumeita mutta myös alkoholia kohtaan? Niiden aikana oli kyllä kännykät jotka tarjos uudenlaisen tavan ilmaista itseään ja erityisesti se oli nörttpolvea joka pystyi toteuttamaan itseään tietokoneen avulla. Pelisessiot korvasi aivojen stimuloinnin.
Kuten arvata saattaa, seuraava sukupolvi sitten halusi kapinoida vanhempaa sukupolvea vastaan ja löysi huumeet uudelleen. Kuin vastalauseena tiukkapipoisuudelle. Näinhän tämä kuvio alkoi muodostumaan. Joka toinen sukupolvi rypesi kaman kanssa ja kun heistä tuli jo kolmekymppisinä hampaattomia hamppeja, seuraava sukupolvi oli vuorostaan raitis, koska ei halunnut samanlaiseksi.
Ihan nykypäivänä viisari ei enää heilu kymmenen vuoden välein kun uusi sukupolvi tulee käyttöikään. Hommat on jotenkin nopeutuneet ja voidaan puhua lähinnä eri ikäluokista. Toiset ikäluokat on enemmän pilven perään kuin toiset. Tai alkavat piikittämään. Tämän saman huomaa ehkä joku tilastotieteilijä tai sitten sellainen joka huomaa juonenkulun pitkässä juoksussa. Sitä alkaa oppia senkin että keskimäärin 5-10 välein tulee aina joku kannabisaktivisti joka hehkuttaa ainetta. Sellainen punaposkinen nuorukainen joka on varma että kannabis laillistetaan lähivuosina. Jossain kohtaa se katoaa julkisuudesta ja jos sen tapaisimme, näkisimme jonkun sossuelätin jonka juttuja leimaa kummalliset vainoharhaiset skitsot tai joka muuten vaan on läpihörhö. Kunnes sitten aikanaan taas marssii estradille uusi aktivisti.
Perusteena näille kavereilla on että kamaa on turha kieltää koska sitä liikkuu muutenkin joka paikassa kuten perusteena kuulee. Tähän täytyy sanoa että itse en kyllä törmää moisiin aineisiin enkä tiedä lähipiirissäni käytettävän. Sen sijaan uskon että jos on rakkaus aineeseen, kaveripiiri vaihtuu hyvinkin äkkiä kunnollisista renttuihin ja pian onkin enää ympyröissä jossa ei normaaleja ihmisiä olekaan. Varmasti silloin tuntuu että "sitä käytetään kaikkialla." Näitä perusteita kuunnellessa tulee kiistatta äkkiä mielikuva että huumesota on jotenkin hävitty, ellei oivalla että se on syklistä. Se on hävitty aina yhden sukupolven tai ikäluokan kohdalla, mutta seuraava tekee jo korjausliikkeen ja nollaa tilanteen.
Rehellisesti sanoen en minä näitä viitsi kuunnellakaan. Ne jotka messuaa huumeiden laillistamisen puolesta, ovat yleensä käyttäjiä ainakin jossain määrin. On ihan luonnollista että kun ostaa aineensa hämärätyypeiltä, voi joutua oharin tai ryöstön kohteeksi, ja on noita lehdissä väliin miten tulee ruumiitakin pieleen menneiden huumekauppojen kohdalla. Samalla kun joutuu rahoittamaan omaa käyttöään luomalla oman myyntiverkoston, on melko varmaa että joutuu vuoden sisään huumepoliisin haaviin. Väkisin siinä aamuyöstä viimeistään alkaa skitsoilla vasikoiko joku ja mihin hintaan? Eihän se mukavaa elämää ole, ja jokainen tietää että se päättyy siihen että on nuhjaantunut narkkari. Sellainen vaihtoehto että jättäisi sen kaiken taakseen ja aloittaisi täysraittiin elämän odottaa vielä vuoroaan, sillä se vaatii syvän oivalluksen.
Mistä me pääsemmekin tähän viimeiseen osioomme että aineiden denegroivaan vaikutukseen itseensä. Eihän se kenellekään ongelma ole jos joku sekoittelee päätään. Ongelmaksi vain nousee että loppupelissä se kuuluu yhteiskunnalle. Sekä sosiaali- että terveyspuolelle joka on kallista erikoissairaanhoitoa ja yhden narkkarin sosiaaliset ongelmat ovat lähes ratkaisemattomia. Vaikein niistä lienee että narkkarit ei voi asua missään, joten heidän asuttamisensa lähes kaikissa asumismuodoissa on mahdotonta. Vuokrat jäävät pystyyn, kämppä hajotetaan remonttikuntoon ja kulmilla alkaa pyöriä ihme hiippanoita jotka varastelee lähitalojen vinttikomeroista. Näin yhtenä esimerkkinä. En ainakaan itse suosita laillistamista joka ei kuitenkaan ratkaise sitä ongelmaa, joka putoaa lähisukulaisten suruksi ja häpeäksi ja veronmaksajan kukkarolle, oli aine sitten laitonta tai laillista.
Tämä tästä ja tehdään selväksi että asenne saattoi näkyä, mutta pitää muistaa että olen oman sukupolveni tuote - niitä 1960-luvun loppupuolen ja 1970-luvun alkupuolen maailmankuvan omaava. En sano olevani millään muotoa objektiivinen. Tiedän vain päihdetyötä tehneenä että taannoinen Marinin, tai pikemmin Reinin, hallitus saattoi ratkaista ongelmasta ison palasen. On vissi ero sillä joka aloittaa käytön jo 13-14 -vuotiaana ja jättää koulut kesken jo 16-vuotiaana saadakseen sekoitella päätään, verrattuna siihen joka ehtii hankkia jonkinsortin koulutuksen, ja olla ehkä töissäkin vähän aikaa kunnes lähtee luisuun vasta18-vuotiaana. Kun puhutaan toipumispuolesta, on jälkimmäinen jokaisen päihdetyöntekijän unelma-asiakas koska sellainen pääsee nopeasti jaloilleen. Nyt kun koulutusvaade on 18-ikävuoteen saakka, ei kukaan pääse luisumaan liian nuoresta joka tarjoaa myöhemmin muhkean mahdollisuuden.
Jukkis