Mediassa on puhuttu miten Saksa on ollut yllättävän haluton luovuttamaan Leopard -vaunuja ukranalaisten avuksi. Se on herättänyt pöyristystä ja painostusta mutta tokihan siihen on syynsä, jos tarkastelee panssarivaunuja aselajina ja silloin ilmenee, että ne ovat tyystin vääränlainen asetyyppi tämänkaltaiseen sotaan.
Rehellisesti voi sanoa että panssarivaunun kultakausi jäi tuonne toiseen maailmansotaan. Pääasiassa siksi että panssarintorjunta on osoittautunut vahvemmaksi. Ei se silti ihan museotavaraa ole. Ainakin hiekka-aavikoilla se on vielä näyttänyt kyntensä. Muistetaan vaikka Israelin kuudenpäivän sotaa tai Irakin miehitystä 2003. Syykin menestykseen on selvä. Hiekka-aavikko on niin laaja, että siellä järjestäytyneen panssarintorjunnan järjestäminen on liki mahdotonta. Erityisesti jos panssareilla on ilmaherruus, ei niiden pysäyttäminen onnistu edes teoriassa. Tasangoilla ja aroilla on toinen meininki kuten yleensäkin rajatuimmilla sotakentillä. Asutuskeskuksiin kuten metsiinkään niitä ei voi viedä ensinkään vaan ovat avomaaston aselaji. Ei ihme että suomalaiset eivät ole näihin koskaan halunneet sijoittaa vaan pitävät tankkikatrastaan pataljoonan kokoisena. Muodollisena sotajoukkona.
Panssarivaunu onkin paras tuhota ilmasta. Tiedustelusatelliitti tai drooni antaa tiedustelutiedon ja osoittaa kohdetta laserilla. Jostakin tulee sitten metallikärki joka osuu tankin kattoon massiivisella nopeudella. Siinä ei tarvitse edes olla räjähdettä, pelkkä nopeus antaa voiman. Tätä kutsutaan asejärjestelmäksi. Muuten ne voidaan tuhota myös lentokoneilla tai helikoptereilla joissa vain on ilmasta-maahan -ohjus. Ohjuksia voi ampua myös laveteilta maanpinnasta. Köyhemmän armeijan on tyydyttävä osumaan tankkeihin tykeillä tai kranaatinheittimillä joilla saadaan ainakin vaurio aikaan. Nykyisillä tykeillä kun voidaan ampua 30km päästä viiden metrin tarkkuudelle. Kyllä sillä ainakin telaketjun rikkoo. Saman voi tehdä raketeilla.
Jos tankki kykenee selviämään ilmasta käsin tehdystä hyökkäyksestä, sen on otettava vastaan maitse tehtävät torjunnat. Siinä onkin melkoinen kavalkadi. On olemassa panssarintorjuntaohjuksia, joko asejärjestelminä tai jopa olalta laukaistavina versioina. On myös olemassa raskaita sinkoja, kevyitä sinkoja ja olalta laukaistavia kertasinkoja joita voi jakaa jokaiselle jalkaväkisotilaalle. Jos nämäkään ei pure niin aina on Rokan Antin ohje viedä panos katolle. Tankin voi ainakin sokaista myös polttopullolla. Vielä on sitten maan alla erikseen telamiinat jotka ainakin katkovat telaketjut ja sen voi tehdä myös onnekkaasti kylkimiinalla. Nyt ymmärrätte miksi panssarintorjunta on etulyöntiasemassa. Niiden tuhoamiseen on lukemattomia menetelmiä.
Leopard on kumminkin kehitetty legendaarisesta Pantherista joten ei se voi ihan paska olla.
Tämä torjuntaaseiden loputtomuus loi jo 1980-luvulla panssarikriisin. Ajateltiin että tuo metallihäkkyrä alkaa olla tiensä päässä. Taktiikaksi muodostui että sitä suojaavat muut ajoneuvot, kevyet panssarit ja tietenkin jalkaväki unohtamatta ilmaherruutta. Siltikin se oli siellä keskellä sokea ja suojaton. Vastaus oli tietenkin panssaroinnin vahvistamisessa. Tämä nähtiin jo Hitlerin armeijassa jossa tankkien etusuojat kasvoivat paksuutta ja venäläisen T-34 opastuksella mielellään vino jotta ammukset kimpoavat siitä taivaalle ja tavallaan se lisää paksuuttakin. Hitlerin suunnittelupöydällä raskain tankki jota vielä voitiin ajatella käyttökelpoiseksi oli Königstiger jota muuten ei kyetty tuhoamaan panssaritaisteluissa ensimmäistäkään koko sodan aikana. Hitler joka halusi kaiken suurempana, vaati myös kauttaaltaan vahvempaa panssarointia myös tornin sivuille ja takapuolelle. Syntyivät nämä 200 tonnin hirviöt joita ei tosin koskaan rakennnettu. Käytännössä niillä ei olisi voinut ylittää yhtäkään siltaa ja jopa sateiden kostuttama ruohotasanko oli kysymysmerkki. Jousitus ei olisi kestänyt ja painanut tornin vinoon, vaihteisto olisi mennyt rikki tai syttynyt palamaan. Vastaus ei selvästikään ollut teräksen lisäämisessä.
1960-luvulla tehtiin oiva keksintö jossa hyödynnettiin tyhjiötä. Laitettiin seiniin kaksi teräslevyä joiden väliin jäi tyhjiö (toisissa versioissa paineistettua ilmaa). Kun ammus lävistää uloimman seinän, purkautuva tyhjiö aiheuttaa vastavoiman joka kumoaa kineettisen voiman joka pyrkii sisään. Sillä ei pärjätty pitkään kunnes vastapuoli kehitti kaksiosaisen räjähteen. Ratkaisu tuntui olevan sittenkin materiaalissa, kevytmetallien kehittämisessä joka samalla vahvensi mutta myös kevensi vaunuja. Oulun kaivoksista saatava vanadiini on ollut kova sana, vanadiiniteräs on yllättävän lujaa. Vaunut voitiin myös päällystää keraamisilla levyillä joka antoi niille lisää iskuvoimaa. Se ei kuitenkaan auta torjumaan suorassa osumassa kuin räjähdevaikutusta, varsinaista paineiskua se ei pysäytä joka on yhtä vaarallinen.
Samojen ongelmien parissa on pyörinyt myös autoteollisuus. Sekin pohtii miten autot kevenisivät mutta samalla kestäisivät myös sen että rekka ajaa niiden kylkeen, ilman että matkustajille kävisi kalpaten. Yksi niksi on ollut muotoilla kori niin että se ohjaa kinettisen voiman koria pitkin eikä matkustamoon. Koska se mikä Venäjällä oikeasti toimii on länsimaihin kohdistettu teollisuusvakoilu, ovat sotilasinsinöörit tätä hyödyntäneet kun ovat rakentaneet Armata -panssaria. Venäläinen Armata onkin oikeastaan ainoa panssarivaunu jota on viitsitty kehittää viimeiseen 30 vuoteen. Muuten se on normipanssari mutta metalliseinän sijasta siinä on käytetty hiilikuituja jotka ovat terästä moninkertaisesti vahvempia. Näitä nykypäivän nanohiiliä jotka imevät itseensä voiman joka niihin kohdistuu ja sammuttavat sen monimutkaisella koostumuksellaan. Sen niksi on myös että panssarimiehistö pysyttelee koko ajan omassa kapselissaan joka suojaa heitä vaikka muu tankki räjähtäisi ympärillä. Eikä miehistö koske ammuksiin. Lataus tapahtuu automaattisesti omasta säiliöstään. Ei se silti tarkoita että tämäkään täydellistä olisi, Armatoita on tuhoutunut siinä missä muutakin kalustoa. On silti sanottava että Armata on huomattavasti parempi panssarivaunu kuin Leopard, ja yksi syy saksalaisten haluttomuuteen antaa Leopardeja. Syynä että sen heikkous paljastuu mikäli se joutuisi suoraan panssaritaisteluun Armatan kanssa, jonka tykki yksin on ylivoimainen.
Leopardien lahjoittaminen Ukrainalle omaa tosin isomman ja vakavamman ongelman itse strategian tasolla. Aivan kuten aiemmat ihmeaseet, droonit tai Himarsit, niiden käyttöaika osoittautuu liian lyhyeksi. Vastatoimet iskevät jo kuukauden päästä ja aseet alkavat olla hyödyttömiä. Usein himarseja on ollut lisäksi liian vähän, ammuspula huutava ja sekin vähä on ripoteltu sinne sun tänne pitkin rintamaa jolloin sen voimanyrkki jää olemattomaksi. Ei sadalla Leoradilla myöskään mitään ratkaista. Niitä pitäisi tulla sata kuukaudessa ja alkujaan niitä pitäisi olla tuhat keskitettynä yhteen läpimurtokohtaan jotta niillä voitaisiin jotakin saavuttaa. Siltikin on varauduttava 70% muhkeisiin tappioihin. Samahan kyllä pätee venäläisiin. Muutama sata tankkia ei ratkaise mitään. Venäläiset tarvitsivat tankogradin, tehtaat jotka niitä voisivat tuottaa liukuhihnalla mutta se on kallista se, liian kallista. Jokainen joka tuntee panssarien käyttöhistoriaa voi arvata, että kun Leopardit kesäkuussa saapuvat Ukrainaan, elokuussa niitä ei ole jäljellä enää kuin muutama. Niitä on liian helppo tuhota. Niitä voi tuhota lähi-ja kaukoaseilla sekä tietenkin lähitorjunnalla. Siinä mielessä saksalaisten epäröinti on perusteltua.
En tietenkään epäile etteikö länsimedia niitä hehkuttaisi kun ne joskus rintamalle pääsevät. Tokihan niillä joku paikallisvoitto saavutetaan, josta revitään media-arvo. Kuitenkin niitä on liian vähän vaikuttaakseen mihinkään ja sekin vähä on ripoteltu jalkaväen sekaan, jolloin ne eivät pääse guderiamaisiin oikeuksiinsa todellisena teräsnyrkkinä. Vaikute taitaa olla enemmän psykologinen ja sekin vain ukrainalaisten itsensä keskuudessa. Kun ne aikaa myöten tullaan tuhoamaan, niistä ei sitten enää hiiskuta kuten ei enää hiiskuta toisesta superaseesta Himarseista jotka ovat jo romumetallina.
Jukkis