Kiviset totuudet

Jos katsoo sillä silmällä, rupeaa pian huomaamaan että on olemassa kiviä, jotka muistuttavat ihmisen kasvoja. Vanhaan aikaan ihmiset pitivät sellaisia kiviä pyhinä, koska he uskoivat että kivessä piili yliluonnollisia voimia. Myös eläimen muotoja näkyy kivissä kuten karhun pään tai hirven turpanaaman. Vanha saamelaiskansa piti karhua kovasti maagisena eläimenä ja metsien kuninkaana. Kaiken kukkuraksi hän pystyi nukkumaan talven yli ja heräämään uudelleen eloon keväällä kun kevätaurinko sulatti hanget. Karhunkaato syksyllä oli tärkeä rituaali. Ja kaadettu karhu antoi ihmiselle paksun vällyn talveksi sekä lihaa ja rasvaa ravinnoksi. Vielä keskiaikana maaseudun kylissä oli tavallista vihkiä parit sijoitettuna karhun taljalle. Viranomaiset julistivat siksi karhuntaljan omistus rikokseksi ja määräsi taljan valtiolle eli kirkolle. Hirvi oli samoin tärkeä ravinnonlähde kalliomaalauskansalle ja antoi nahkaa teltoiksi, vaatteiksi ja veneiksi, luita ja sarvia työkaluiksi, lihaa, jänteitä ja suoleja tykötarpeiksi. On selvää että sekä karhun että hirven muotokuva kivessä tai kalliossa oli mahtava symboli ja jumalten voimien ilmentyminen, ilmestyminen näkyville kuten Mooseksen palava pensas Raamatun kertomuksessa. Rukoiltiin sitten siellä kiven tyvellä apua, menestystä ja voimia. Tunnetuimpia karhunpääkiviä on Mustarinta Kolivuorella. Mustarinta on synonyymi kun karhua ei saanut mainita oikealla nimellään. Hirvenmuotoisia kivinuijia on löydetty ja ne olivat rituaaliesineitä tai voima-aseman merkki kuten marsalkan sauva Mannerheimilla tai tohtorin miekka nykyajan yliopistolla vallan ja eliitin symboliksi.

Inhimilliset kasvonpiirteet kalliossa tai kivessä löytyy usein seitakivistä. Tunnetuimpia ovat Lapin kasvolliset seitakivet mutta sellaisia löytyy yhä enemmän nyt koko Suomen alueelta. Itse löysin muutama vuosi sitten Pedersörestä Ähtävän tienoilta Varglyan-stenenin (siis sudenpesäkiven) vierestä selvän naamakiven. Kivi oli haljennut kahtia, mikä katsottiin olevan erityisen maaginen asia, koska se kertoi duaalisen maailman olemassaolosta, nykyinen elämä ja toispuoleinen näkymätön maailma. Uhrilahjat annettiin halkeamaan ja sellainen tapa on elänyt esimerkiksi Vöyrillä vielä 1900-luvulla. Paimenpojat uhrasivat pikkukiven tai sylkeä halkeamaan kun lähtivät ajamaan karjaa laitumille ja toivoivat että tapaturmia ei sattuisi, koska he olivat vastuussa perheen arvokkaasta karjasta. Tapa oli kerrottu heille vanhan sukupolven muistoista ja he noudattivat edelleen samoja tapoja siis vain 60 vuotta sitten. Asian on kirjannut muistiin Jacob Tegengren ja julkaissut Pohjanmaan vuosikirjoissa (Österbottnisk Årsbok) 1930-luvulla.

Arkeologit ovat valokuvanneet tunnettuja seitakiviä, missä on kahdet kasvot. Kiven toisessa kyljessä on ihmiskasvojen profiili ja vastakkaisessa kyljessä näkyy demonin hahmo tai eläimen piirteitä. Lapin vanha kansa osaa vahvistaa että sellaisilla kivillä uhrattiin edelleen luita tai poronsarvia ennen vanhaan, kuten he asian esittävät. Mutta käytännössä sieltä löytää edelleen luita ja sarvia. Jyrsijät syövät mielellään sarvia ja luita hivenaineiden lähteenä, joten muutaman vuoden jälkeen ne ovat hävinneet olemattomiin. Tapa elää epävirallisella tasolla edelleen vaikka virallisesti kansa on käännetty kristinuskoon ja vannovat jumalan nimeen. Valitettavasti on useampi tunnetuimmista seitakivistä suistettu kalliolta tai järveen ja hävitetty uskonnon kiihkovimmassa, varsinkin 1700-luvulla ja 1800-luvulla maaseudulla. Sellainen oli esimerkiksi Lieksan kirkkoherra Koski-Jaakko Stenius. Siksi raportit niiden kivien olemassaolosta ei ole aina kiikuteltu viranomaisten pöydälle. Nyt vasta laaditaan kattavampi kartta niiden esiintymisestä.

Yleisin tällainen kivimuoto on niin sanottu ”hautova kana”. Nimitys juontuu ruotsalaisen tutkimusmatkailija Carl von Linné n kirjoituksista. Hän kirjasi matkoillaan päiväkirjaansa muistiin miehenkorkuiset kivet, jotka olivat voipullan muotoisia ja nostettu ilmaan jaloilleen. Alla oli yleensä kolme jalkapallonkokoista kiveä eli tavallaan kana hautoo siellä kolme munaa alleen. Ruotsissa tällaisia ”hautovia kanoja” on löydetty runsaasti ja edelleen kirjataan vuosittain uusia havaintoja Ruotsin pohjoisesta erämaasta tai etelän syvistä metsistä. Meillä tällaisia ei virallisesti ole kun tällainen kulttuuri ei esiintynyt Suomessa. Edelleen on arkeologeja, jotka väittävät niin mutta kansa on jo löytänyt parikymmentä tällaista kiveä ja käsitys Suomen historiasta on muuttumassa.

Ramunderin kiviSiten on pari vuotta sitten rapportoitu pari ”hautovaa kanaa” Syötteen kansallispuistosta Lapissa ja eteläisin kivikana on Tammisaaren Harjun mäellä oleva ”Ramunderin kivi”. Ramunder oli viikinkiajan suurmies, joka menestyi Ruotsissa ja Suomessa ja elää edelleen sankarilegendassa. Kivi on siis palvottu jo tuhat vuotta sitten Tammisaaressa. Lapin Syötteen kana on palvottu yhtä kauan. On mahdollista että megaliittikultti on 5000 vuotta vanha eli siis vanhin kulttuuri mikä on tunnettu Suomessa. Jumalten asumuksena pidetty ”hautova kana” käytettiin myös miehuusriiteissä. Teinipojat joutuivat silloin ryömimään kanan alta esille. He lähtivät poikina ja tulivat esille miehinä. Tästä perinteestä kertoo teksteissään uskonnon professori Juha Pentikäinen. On myös esimerkkejä että ”hautova kana” on ollut muinaisen läänin rajapyykkinä. Kanat kun löytyvät lähinnä korkealta mäenrinteestä tai vuoren huipulta, mistä ne näkyvät jo kaukaa. Eräs vanha alueen jako oli hundare, eli se asutusalue, joka pystyi varustamaan sata sotamiestä sodankäyntiin.

Paitsi kana munillaan esiintyy runsaasti toinen kivimuoto. Se on lohkare kuin kallo joka on nostettu irti maasta pistämällä jalkapallonkokoinen kivi kasvopuolen alareunan alle. Voidaan sanoa että ”omena on leuan alla”. Tällaisia kiviä on Venäjän Karjalassa Vottovaaran kalliojyrkänteen reunalla (flying stone) sekä Vöyrin Mustamäen muinaishautakukkulan alapuolella oleva lohkare (kahvikuppi teevadilla). Ja samantyylisen olen löytänyt myös Sepänkylästä Vaasan pohjoispuolelta kahdentoista metrin korkuisen kiven päältä kasvot itäänpäin käännettyinä. Tällaiset kivet ovat Pohjoisvenäjän saamelaisten käsityksen mukaan ”lentäviä kiviä”. Ja totta, kivi osaa lentää! Jos taotaan nuijalla sen omenaa niin kasvokivi laulaa kumeasti ja ääni leijailee eli lentää maiseman yli. Sellaiseen käyttöön siis tällaiset nostetut kivet käytettiin vähän samaan tyyliin kuin nykyiset kirkkotapulin malmikellot, jotka sunnuntaisin kumahtavat äänensä kyläseutujen ilmoille kun pallonmuotoinen leppi iskee kellon sisäpintaan ja kellohan on nostettu ilmaan orsilta roikkumaan.

Kalevantikku UntamalassaHarvinaisia ne ovat mutta löytyvät toki tällaisia pystyssä törröttäviä kiviä Suomessakin. Eräs sellainen on Kärnän löytämä Kärnäkivi Paistinvaaralla Nurmeksella Pohjoissuomessa. Toinen on Koukun kylän siirtolohkare Lemissä, Etelä-Karjalassa. Teräväsärmäinen Koukun graniittilohkare on Pitkäkivi ja on ollut tietäjien kohtaamispaikkana pääsiäisenä. Kivi on 5 metriä korkea. Toinen samanlainen on Untamalan kylässä Laitilassa oleva ”viikatteentikku”, joka myös on kutsuttu ”Pirun hiomakiveksi” eli ”The Devils Sharpening Stone”. On olemassa kansantarina, missä kerrotaan kuinka Kalevaniminen jättimäinen viikatemies pisti sen seisomaan maahan. Kivi kun on 3 metriä korkea. Ja vanha tapa se on. Leppätikusta tehtiin hiontakivi pistämällä se hienoon hiekkaan ja sitten hiottiin sillä terät kuntoon. Nykyisin Mirkan hiontapaperi pyörii nauhahiomakoneessa kaikissa pajoissa vastaavanlaisessa tehtävässä. Emme tunne näitten pystylohkerien käyttöä mutta selvästi ne on nähty tärkeiksi ja käytetty ainakin rajapyykkinä ja etappikivinä matkoja tehdessä. Metrinkorkuiset menhiirit ovat ihmisen pystyttämät rituaalikiviä ja sellaisia löytyy sekä kivikumparehautojen alueelta että jätinkirkkojen sisältä. Kivikansa pystytti ne aikoinaan.

KärnäkiviToinenlainen tyyppi seisovia kiviä on luonnollisilla kivennäppylöillä seisovat kivenlohkareet paljaalla kalliopinnalla, ihan kuin omilla lyhkäisillä kivijaloillaan kuten nykyiset betoniset liikenneporsaat asfaltilla. Selvää on että tällainen seisova kivi on ollut pyhä vanhan kansan silmissä. Löysin tällaisen kiven Murikan kurssikeskuksen takapihalta Taipaleenniemeltä Tampereen ulkopuolella. Kivi on vyötärön korkeuteen ulottuva parin metrin pitkä hahmokivi jolla on vartalo, takajalat ja etujalat sekä kuono. Kuono katsoo Näsijärven kulkuväylään, missä ennen vanhaan ihmiset kulkivat käyttäen sen liikenneväylänä. Vanha sanonta puhuu sellaisista vedestä katsotuista maamerkeistä:”seisovat kuin nalli kalliolla”. Se tarkoittaa että kivinalli (vai onko se Nalle?) seisoo silmin nähden komeassa paikassa kaikkien nähtävänä sileällä kalliolla. Oliko ne pelkkiä väylänmerkkejä vai jotain maagisempaa kuten Pääsiäissaarten kivipatsaat, jotka nekin katsovat rantaanpäin kaikkiaan satoja kappaletta. Ne ovat Tor Heyerdahlin kertomuksista kovin tuttuja ja keihtovia ihmisen tekemiä kivipatsaita, jotka omivat maagisia voimia ja piti suojata saaren asukkaat pahasta ja ilkivallan vierailta. Toisin siinä lopuksi kävi kuten historiasta tiedämme. Kalevantikku Untamalassa.

Erittäin suomalainen kulttuuri on kivipöytämegaliitit. Sellaisia, missä ohkaisesta kivilevystä tehty pöytälevy makaa kivenmurikoista tehtyjen jalkojen varassa metsissämme ja tuntureiden rinteillä. Kivipöytiä löytää Venäjän Karjalasta, Laatokan maisemissa ja Suomen poikki Kolivuorelta Nousiaisiin sekä Ahvenanmaan koko leveydeltä lännestä (Eckerö) itään(Möckelö) sekä koko Pohjanmaata pitkin Lappiin asti Inarin seudulle. Muualta sellaisa ei kovin paljon löydy paitsi Pohjoisruotsin rannikolta, missä muutama samankaltainen pöytä on raportoitu Lövångerista ja Ångermanlandista. Suomessa on satoja kivipöytiä ja niitä ei ole aikaisemmin paljon tutkittu. Appelgren mainitsee muutaman 1800-luvun loppupuolella ja Samuli Paulaharju 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Samoin teki Johan Aspelin. Myöhemmät arkeologit eivät ole kivipöytiä tutkineet eikä niitä ole rauhoitettu. Vasta nyt 2000-luvulla on mielenkiinto taas herännyt niitä kohtaan, kiitos siitä Mikael Herrgårdin komeista kuvista kahdesta Vöyrin kivipöydistä Pohjanmaan muinaismuistokirjassa 2005. Kirja ilmestyi ruotsiksi muutama vuosi sitten ja käännetään parastaikaa suomeksi. Miten vanhoja ne sitten on, ne kivipöydät?

Ainakin ne jotka löytyvät pronssihautakumpujen vierestä ovat vanhoja kivipöytiä. Samoin Kolivuoren kumoon suistettu kivipöytä. Mutta paljon myöhemminkin kivipöytiä käytettiin kuten kuningas Kaarle IX:n aikana. Hän pakkosiirsi Norrbottenin saamelaisia Pohjanmaalle ainakin Kyröön, Mustasaareen ja Ilmajoelle. Siis erämaamme kivipöytiä voi olla 1600-luvultakin. Poikkeuksetta niitä löytää poronjäkäläkallioilla erämaassa kuten Kasakhällorna Palviksen kylämetsässä Vöyrillä ja Petterinmäen takaisesta Salomaalta Käräjäkalliolta sekä Mustasaaren Vassorin Platsbergetilta ja Laihialta sekä Pensalan Storbötetilta. Nämä riittänee esimerkkeinä. Millaisia ne kivipöydät on?

Kivipöytä on yleensä 160 cm pitkä, 120 cm leveä ja 25 cm paksu. Se makaa 30 cm irti maasta kolmen tai neljän kivijalan varassa, joskus on vain kaksi limppumaista jalkaa toinen takapäädyn alla ja toinen etupäädyn alla ja harvoin vain yksi keskelle sijoitettu jalka painopisteen alla niin että kivipöytälevy pysyy vaakatasossa. Monesti kivijalka on rakennettu kahdesta kivestä, isompi jalkapallonkoinen alla ja omenankokoinen murikka sen päällä. Ei ole siis epäilyäkään, ettei ne ole ihmisen tekoa. Mannerjää kun ei osaa laskea kolmeen tai tiputtaisi 1500-kiloinen kivilaatta neljän kulman jalkojen päälle vielä niin että kivilaatan terävä kärki osoittaa pohjoiseen ja tylpempi pää etelään. Poikkeuksetta on laatan tasaisempi puoli on käännettyalaspäin ja kaarevampi pinta ylöspäin. Pöytälevyt ovat luonnon tekemiä, eikä niistä löydy kivikiilan reikäjälkiä tai muita muotoilun merkkejä. Joskus löytyy paksumpia kiilakiven kokoisia kivilevyjä kuten Oravaisten Kimossa Fallbergetin kalliolla pronssihautakumpareen vierestä ja Jyväskylän Suontaustanvuoren jykevä ”Tapion alttari” maavaraisen kivilohkareen päältä. Nämä kahta tyyppiä jaetaan geologi Aimo Kejosen mukaan erikseen. Pöytälevytyyppi on Suomessa runsaammin löydetty ja paksutyypinen pöytä harvemmin esiintyvä. Entäs niiden pöytien käyttötarkoitus?

Kirjallisuudesta löytyy kyllä viitteitä kivipöytien käytöstä, kun vain osaa lukea rivien välistä, miten asiat todellisuudessa ovat. Kuninkaan Kustaa III aikaan latinaksi 1674 kirjoitettu Johannes Schefferuksen ”Lapponia” sisältää runsaasti Saksassa tehtyjä kuparipiirroksia. Schaeffer, joka itse ei ollut koskaan käynyt Lapissa oli Uppsalassa ja Lundissa kuullut saamelaisten kuvauksia poroista, suksista, hirsikodista ja kivipöydistä. Hän pyysi saksalaisen piirtäjän kuvittamaan kirjansa ja tuloksena on huvittavia piirteitä. Poro kun on hevosenkokoinen elukka, jolla on haaroituvia oksasarvia. Lappalaiset hiihtävät lankut jalassa ja asuvat timpuroiduissa kulmikkaissa kodissa mutta piirtäjä on jatkanut hirsinen alusrunko kattoaukkosavupiippuun asti nurkkasalvatuista kuusenrungoista, hehe! Silloin ymmärtää myös miksi saamelaishahmon polvillaan kumartava kuvaan piirretty kivipöytä on kuvattu kymmenen sentin paksulla puisella levyllä ja alla on jykevät kolmenkymmenen sentin korkeat neliskulmaiset puujalat, ihan kuin keskiajan keittiöpöydät on tehty mutta matalammilla jaloilla. Eihän piirtäjä osannut kuvitella oikean kivipöydän rakennetta mutta pöydän mittasuhteet, sijoitus kalliorinteeseen ja pöytäjalkojen koko ja lukumäärä ovat oikein.

Kivipöydät siis tunnettiin 1600-luvulla saamelaisten palvontapaikkoina. Niiden päälle asetettiin Schefferuksen mukaan puusta veistettyjä jumaltenhahmoja, jotka siveltiin uhrieläimen verellä. Uhriporon sarvet jätettiin pöydän viereen lahjaksi jumalten voimille. Uhrirituaalin aikana keitettiin lihat ja syötiin kaikki pois. Kalutut luut kerättiin talteen ja haudattiin maahan. Mitään ei saatu viedä paikalta pois. Syksyllä kun porot parittelivat käytiin siellä uhrimassa, jotta porokanta pysyisi vahvana. Keväällä juhlittiin taas auringon tuloa ja alkavan kesän ruuan runsauden varmistamiseksi. Silloin syötiin juhannuksena jyvistä tehtyä puuroa, mikä oli saamelaiskansalle harvinainen herkku. Nehän olivat metsästävä ja kalastava kansa, joka ei viljellyt maata. Jyvät keräiltiin talteen luonnosta kuten marjat, sienet ja männyn ja haapojen nilakerrokset. Juhannuspuuron ainekset oli siis säästetty talven yli tätä uhrijuhlaa varten. Se kertoo seremonian tärkeydestä. Käräjävuorella oleva käräjänpöytä on siis juhannusjuhlapöytä eikä tuomioistuin, kuten tämän päivän ihminen helposti asian käsittäisi. Teitä ei ollut mutta pöytävuori oli kaikkien perheiden tiedossa ja paikalle saavuttiin juhlimaan kuten nykyään kevätmarkkinoille ja Mikkelinmessuille. Joskus löytää kymmenkunta pöytää samalta mäenhuipulta. Ne on selitetty olevan perhekohtaisia rituaalipöytiä, missä miespuoliset jäsenet kokoontuivat uhrimaan. Naisilta paikka oli tyystin kielletty.

Vähän mystiselta vaikuttaa megaliittityyppi, joka lähinnä on levymäinen lohkare nostettu ylös toisesta kyljestään irti maasta ja pykätty lepäämään kivipönkän varaan. Kivilaatan kaltevuuskulma on noin 45 asteesta 60 asteeen kulmaan. Kun tällainen rakenne selvästi on ihmisen aikaansaannos ja ne löytyvät kivipöytien läheltä pyhillä kukkulolilla niin täytyy se olla jonkinlainen rituaalikivi mutta mihin käyttöön? Voisin kuvitella että kaltevan pinnan viettosuunta on tärkeä, siis jonkinlainen heijastuspinta. Toinen ajatus on että nesteitä valuttaisi pitkin pintaa ja silloin syntyisi jonkinlainen kuvio kuten sumpussa ennustamisessa tai luiden arpaheittopelissä. En ole kuullut kenenkään selittävän näitä lähinnä kotijuustolaudan näköisiä megaliittirakennelmia. Kiehtova kultti! Löysin sellaisen Vassorin Platsbergetilla muutama vuosi sitten ja Sammallahdenmäellä Lapilla ja Vottovaaralla on samanlaisia, siis levinneisyys näyttää olevan koko Suomen alueelta. Se ei siis ole paikallinen ilmiö.