Ukrainan sota tulee ilmeisemmin jatkumaan vielä pitkään. Eikä se ole pelkkää uutisotiskkoa vaan vaikuttaa täälläkin ylikorkeiden sähkölaskujen ja alati kallistuvan ruokakassin muodossa. Tästä tulee vielä masentava vuosi ja osaltaan sitä on sanaton. Ainoa ulospääsy jonka voin keksiä on paasikiviläisyyys joka on tietynlaisten realiteettien tunnustamista.

 

Siitä olen tietenkin valtaosan kanssa samaa mieltä että Venäjä on valtiona melkoinen hirmu. Pahan akseli jos näin saa sanoa. Venäläiset ovat kumma kansa ja sitä johtava Kreml on pahantahtoinen, epäluuloinen ja armoton. Sen ulkopolitiikka tuntuu koostuvan teollisuusvakoilusta ja toisten maiden vaaleihin vaikuttamisesta ja turvallisuuspolitiikka etupiiriajattelusta. Se ei siedä mitään uhkakuvaa naapurustossaan vaan lyö brutaalisti valtion kuin valtion jos sellainen syntyy. Koska se on myös jättivaltio se on kuin jokin paha luonnonvoima; tornado tai hyökyaalto joka lähtee väliin liikkeelle rusentaen jotain alleen. Eikä se siitä muutu, se oli sellainen jo ennen Neuvostoliittoa, sen aikana ja varsinkin sen jälkeen.

Juho Kusti Paasikivi oli Suomessa se kaveri, joka ensimmäisenä tunnusti mitä kukaan ei halunnut tunnustaa. Venäjä on kulttuurisesti varsin vahva kansa ja pysyy naapurinamme vielä satoja ellei peräti tuhansia vuosia. Sen kanssa on opittava elämään, pitää siitä tai ei. Erityisesti on opittava välttämään tilannetta että jäisi hirmumyrskyn alle. Ei ehdoin tahdoin ärsytettävä, provosoitava eikä tehdä vihamielisiä liikkeitä. Sitä eivät aikansa ryssävihassa kiehuvat jääkäriupseerit halunneet kuunnella ja heillä oli pysyvä ote sen ajan kansasta. Siihen Paasikivi totesi suomalaisten olevan poliittisesti lahjaton kansa. Sotamies Honkajoki sanoi saman toisin sanoin todetessaan suomenherrojen takovan päätään karjalan mäntyyn. Paasikiviläisyyden pohjalta syntyi YYA-Suomi. Kekkosen aikana Neuvostoliitto jopa palkitsi Suomen tästä ja rahoitti sille hyvinvointivaltion. Eikä se huonoa aikaa ollut. Nyt kun Putin vaati Ukrainalta puolueettomuutta rauhanehdoksi, hänellä oli selvänä esimerkkinä Suomi ja sen puolueettomuuspolitiikka, joka oli Venäjälle malliesimerkki valtioiden välisistä suhteista. Ukrainan pitää astua Suomen tielle ja olla hyvä naapuri.

Ukraina valitsi kokonaan toisenlaisen tien. Sen maidanilainen retoriikka oli avoimesti venäläisille vihamielistä. Venäjänkieli pitää maasta hävittää, statukseltaan venäläismieliset pitää karkottaa tai alistaa ja itä-Ukrainan sodan leimahtaessa tarkoitus oli sulloa dombassilaiset kokonaan keskitysleireihin. Elettiin aikaa jolloin natsi-Saksan symboleja käytettiin vielä julkisesti. Oltiin käyvinään sotaa venäläisiä vastaan ja Minskin sopimusta ei ollut tarkoituskaan allekirjoittaa vaan pelata aikaa jotta saadaan venäjälle vihamielinen armeija rakennettua. Haaveiltiin nato-jäsenyydestä ja jos sitä ei saada - ydinaseista. Ei pidä ihmetellä että hirmumyrskyn laineet alkoivat kasautua.

Venäjä tietenkin hävisi sotansa jo alkumetreillä kun se ei päässyt Kiovaan. Sen jälkeen se on tyytynyt käymään sotaa vasemmalla pikkusormellaan. Alivoimaisin joukoin joita johdetaan miten kuten eikä mitään offensiivista taitoa ole osoitettu. Joukot ovat palkkasotureita, vankiloista haalittuja, paikallisväestöä tai Venäjän kaukaisia kansoja, varsinaisia isovenäläisiä eli Venäjän venäläisiä ei ole etulinjassa edes nähty, poislukien seikkailunhaluiset vapaaehtoiset

seteli ja sahkojohto

Kaikissa sodissa on maksajansa ja hyötyjänsä. Nyt todellisia kroisoksia ovat pörssisähköllä ajallaan keinotelleet joille raha virtaa ovista ja ikkunoista. Toisaalla elävät vanhukset sitten jääkylmissä huoneissaan jopa täällä meillä. Eikä tämä tästä muutu niin kauan kun sota jauhaa.

Tämän hetkinen strategia ei sekään ole kummoinen. Raunioitetaan maata ohjusiskuin. Siihen onkin varaa sillä neuvostoajoilta periytyy tähän tarkoitukseen peräti 7000 ohjusta joista valtaosaa ei ole vielä käytetty. Osa lentää kärki tyhjänäkin ilmeisenä tarkoituksena houkutella tutka-asemat näkyviksi jotta nekin voidaan tuhota heti kun ne tulevat aktiivisiksi. Keskimäärin kaksi tai kolme tutka-asemaa tai it-asemaa tuhoutuu ukrainalaisilta per viikko. Lisää tietenkin tuodaan koko ajan länsimaista.

Venäjä käy sotaansa minimaalisin kustannuksin kun taas Ukraina joka on pienempi maa, on valjastanut kaikki resurssit käyttöönsä. Venäjällä on tähän varaa jo kokoluokkansa puolesta. Toisaalta se ei myöskään näillä voimilla voi voittaa Ukrainaa ja kyseenalaista on, kykeneekö Ukrainakaan heittämään vihollista maastaan. Tuskin. Jo yksin USA antaa aseita vain puolustamiseen ja silloin tällöin johonkin paikallishyökkäykseen. Kaukoaseita se ei anna ensinkään vaan ukrainalaiset ovat siihen puuhaan joutuneet käyttämään sabotaasi- ja kommandoyksiköitä. Kumpikaan ei voi voittaa. Ukraina tosin häviää ensimmäisenä koska on pienempi maa. Arvioitu on että se olisi tätä kirjoittaessa menettänyt 150 000 miestä ja sen kaupungit ovat luokkaa asumiskelvoton. Lopulta se vajoaa kivikaudelle ja sen väestö kokonaisuutena karkaa ulkomaille. Valtiona se lakkaa olemasta tai siitä jää tynkävaltio joka on heikko, rahaton ja raunoina seuraavat kaksikymmentä vuotta ellei enemmänkin.

Mistä me pääsemmekin filosofiseen kysymykseen, kumpi on parempi; hyvä sota vai huono rauha?

Jos tämä olisikin vain kahden slaavikansan mittelö ei tämä ansaitsisi mielenkiintoa tämän enempää. Vaan se on kahden viljantuottajan mittelö, josta toinen ei kykene tuottamaan satoa ja toiselta ei haluttaisi ostaa, se näkyy paremmin kuin hyvin Prismassa jossa tavarat kallistuvat. On totta että EU on pyristellyt jo vuosikymmeniä irti venäläisestä kaasusta ja öljystä ja ilmastomuutoksen varjolla lähtenyt hölmöilemään näiden tuulivoimien kanssa, epäonnistuen siinä pahasti. Vanhasta mörköstä ydinvoimasta on tehty vihreä luomusähkö. Nyt kun boikotti astui voimaan hetikohta sodan alussa, se oli virheliike jonka myöntää nyt jokainen joka sähkölaskuaan maksaa. Se taannuttaa ainakin teollisuuden ja sen myötä luo laman muuten niin onnistuneen koronaelvytyksen jälkeen. Tulee, kuten Joosef sen sanoisi, seitsemän laihaa vuotta.

On toki hyötyjiäkin. Puola on hyötynyt jo pitkään ukrainalaisesta halpatyövoimasta ja rakennuttanut jo Maidanin ajoista varsinaisia lasikaupunkeja. Nykyisin Venäjä myy öljynsä Intialle hintaan miinus 30%. Intia onkin ottamassa todellisen talousloikan lähivuosina. Varsinkin kun se ostaa enemmän kuin kuluttaa ja myy loput Eurooppaan täydellä hinnalla, jonka ei auta kuin maksaa vaan, ellei halua kokonaan sammuttaa sähköjään.

Paasikivi varmasti kummastelisi Suomen ja Ruotsin nato-hakemusta. Ainoa että se on jäissä Turkin pressan vuoksi. Kysyä sopii kuka siinä panttailussa on takapiruna? Putin-setä? Vai sittenkin Biden itse joka pelaa tekopyhää peliä. Toivottaa suomalaiset tervetulleiksi Natoon mutta samalla epää jäsenyyden Turkin avustuksella, koska näkee natojäsenyyden sodan laajenemisena. Toisekseen haluaa natojäsenyydestä neuvotteluvaltin, sitten kun on niiden aika. Suomen ja Ruotsin natojäsenyys on eräänlainen pantti, ässä hihassa, sitten kun suurvaltajohtajat istuvat aikanaan pöytään. Voi myös olettaa että Zelenskyä ei siihen pöytään kutsuta.

Voihan sen nyt kysyä oliko Ukrainan tie sittenkään oikea? Kannattiko? Ovatko Paasikiven sanoin tosiaan niin poliittisesti lahjaton kansa että itse hirttivät itsensä ja saivat hirmumyrskyn päälleen. Siihen ei ole selvää vastausta mutta yleensä äärikansalliset voimat eivät ole paras ulkopolitiikan luoja, varsinkin jos ajattelee mitä on vastassa. Suomen Talvisotaa toki Ukrainassa ihailevat ja Simo Häyhänkin tietävät. Sitä eivät vielä tiedä että Talvisodan tärkeintä ratkaisutaistelua ei käyty Taipaleenjoella tai Kuhmon lumimetsissä vaan Moskovassa rauhanneuvotteluissa. Tärkeimmistä tärkeimmän manööverin kävi Paasikivi hieroessaan rauhaa ja rauhanteko alusta asti oli Suomen päätavoite. Itse asiassa Paasikivi korjasi silloisen ulkoministeri Erkon kohtalokasta virhearviota joka koko sotaan oli johtanutkin ja joukuttanut tornadon päälleen. Ukrainan nykyjohto noudattaa hyvinkin erkkolaista politiikkaa mutta varsinaista Paasikiveä ei Ukrainasta ole vielä löytynyt. Heidän ja meidän onnettomuudeksi.

Minua masentaa jokainen uutinen joka kertoo miten länsimaat lahjoittavat uusia panssareita tai ilmatorjuntajärjestelmiä. Sota jauhaa ja tuokin kalusto on jo kuukauden kahden perästä kasa romumetallia. Eikä loppua ole näkyvissä. Jos joku uskoo ulospääsyn olevan ukrainalaisten manööverissä jossa he heittävät venäläisjoukot maastaan, valtaavat dombassin ja vieläpä Kriminkin, niin mikäpäs siinä. On kuitenkin kysyttävä onko se pelkkää fantasiaa, sotaista retoriikkaa jolla taotaan uskoa. Itse kuvittelisin että Ukraina on vielä pitkään ottavana osapuolena.

 

Jukkis