Trilogian viimeisessä osassa tutustutaan nykypäivän kotimaiseen sotakirjallisuuteen ja sen luotsaamiin arvoihin. Mikä  on nykypäivän tulkinta tästä kaikesta ja mikä sen painotus. Luonnollisesti tähän nivoutuu ylitse muiden Tuntematon, jonka nimen kaikki tietävät, vaikkeivat olisi kirjaa tai elokuvaa nähneetkään. Lopussa kysymme hätkähdyttävän kysymyksen: edustaako Jessikka Aro sotakirjallisuuden uusimmasta uusinta tyylisuuntaa.


Nykyisin sotakirjoja tehdään enemmänkin tietokirjapuolella. Juuri nämä eläkkeellä  olevat – tai pikemmin evp;t – everstiluutnantit jotka eivät turhia pohdiskele tai spekuloi. Esitystapa on tiukan sotilaallinen, toteava, josta kommentaarit puuttuvat.

Toinen linja on akateeminen mutta siviilien tekemä. Siinä saatetaan tarkastella jotakin tiettyä yksityiskohtaa tai detaljia omana kokonaisuuteenaan, kenties yksittäistä osastoa, taistelua tai jopa henkilöä. Myös kotirintama alkaa päätyä kirjoihin ja kansiin. Tästä voi päätellä  että laari on pääosin ammennettu tyhjiin. 

Sitä vastoin yhteiskunnallisena arvona ei toinen maailmansota ole kadonnut mihinkään.  Korpisoturi on tietenkin muuttunut sotaveteraaniksi ja 60-luvun moraalisen subjektin sijasta moraalinen objekti. Veteraanin kautta voi peilata erilaisia asioita yleisen moraalin nimissä, ja sitä käyttää tarvittaessa lyömävälineenä kun pitää jotakin paheksua.

Reino Tolvanen Antero Rokkana
ai hitto kun hää ampuu tykkiläl... Oma kantani on edelleen että uusimmassa Tuntemattomassa Rokka olisi hahmona pitänyt kokonaan irrottaa tuntemattoman viitekehyksestä ja esittää hänet pääosassa ja aloittaa koko elokuva romaanin puolivälistä. Aikaa myöten Rokan voisi irrottaa kokonaan omaksi hahmokseen. Nähkäämme Rokka Lapinsodassa näyttämässä sadistiselle himmlermäiselle gestapo-upseerille miten käy kun törmää tikkakosken mannekiiniin.


Elossa oleville veteraaneille varmaan tuntui mukavallta kun heistä tehtiin sankarillinen sukupolvi 1990-luvun alussa Neuvostoliiton kadotessa. On kuitenkin todettava että veteraanien arvostus on tässä maassa ollut aina keskimääräistä paremmassa kuosissa kuin muissa länsimaissa. Esimerkkinä on toiminut Neuvostoliitto jossa suuren isänmaallisen sodan veteraanit ovat aina saaneet etuilla vodkajonoissa, ja joiden sankarillisuutta neuvostopropaganda luotsasi vuosikymmenestä toiseen. Kun muutenkin oltiin rähmällään siihen suuntaan poliittisesti, eivät edes pahimmat vasemmistointellektuellit voineet pysäyttää veteraanien arvostusta, koska se olisi ollut tavallaan myös neuvostovastaisuutta.

1960-luvun radikaalit suuret ikäluokat tekivät  isilleen sen tempun että toitottivat Otto Kuusista, neuvostoliiton voittoa fasismista ja tavallaan halveksivat isiensä urotekoja. Tämä on vain asia joka pitää ymmärtää. Kun miehet palasivat sodasta ja tekivät  lapsia (ja vasta sitten riisuivat suksensa jalasta kuten vanha vitsi tietää) he olivat pääosin kypsymättömiä, väkivaltaiseen käytökseen tottuneita ja sotilaskuriin mukautuneita. Aikaa myötä tuli tämä miehinen kriisi sotatrauman ja vaikeassa siviiliin sopeutumisessa joka näyttäytyi kylmähikisinä painajaisina, perheväkivaltana ja alkoholismina. Ennen kaikkea veteraanit vaativat lapsiltaan kiitollisuutta heidän ansioistaan, ja tässä asiassa kokonaista ikäpolvea syyllistettiin, tukahdutettiin oman identiteetin etsimisessään ja koetettiin painaa alaspäin. Suurten ikäluokkien oli kerta kaikkiaan pakko ottaa pesäero omaan isäänsä.

kommunistit
Se että nykypäivän tulkinta suuresta torjuntavoitosta isänmaan nimissä on myyttikuva, sen todistaa vuoden 1945 kommunismin suoranainen buumi. jatkosota oli pitkälle 1970-luvulle asti vain Herrojen sotaa jota käytiin puuyhtiöiden johtajakunnan vedellessä kartalle viivoja kohti karjalan vihreää kultaa.

Minun ikäluokkani näki veteraanit leppoisina isoisinä, joista ikä ja aika oli kuorinut pahimmat rosot ja säröt pois. Heihin oli helppo samaistua. Muistan kyllä  miten me lapset istuimme puutarhakeinussa kun vaarivainaa konttaili pitkin vadelmapuskia rekunstroidessaan kesää 1941. Seuraavat sukipolvet, joilla ei enää ollut isoisää nolailemassa itseään puutarhassaan, oli sitäkin helpompi mytologisoida veteraanit. Vetraanista on tullut myytillinen hahmo. 

Tästä juuri johtuu että  oma kuin minua seuranneet sukupolvet ovat tyystin ohittaneet 1960-luvun kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan. Maaltapako ja teollistuminen on vain kadonnut ja esitetään korkeintaan pakollisena välivaiheena kun taas 1930-lukulainen asennemaailma on palannut yhteiskunnan normiksi.

Se mikä oli syksyllä 1944 nöyryyttävä murskatappio on muuttunut suureksi torjuntavoitoksi. Ellei asiaa tietäisi, voisi helpolla kuvitella suomen itsenäistyneen syyskesällä 1944. Tuntemattomasta, joka oli oman aikansa protestikirja runebergiläisyyttä kohtaan, on tullut itsestä samanlainen patsastelija ja ottaen huomioon sen ilmaantumisen jokainen itsenäisyyspäivä, ilmeisesti myös valtiovallan virallinen versio tapahtumista. Tarkennettuna vieläpä historiallinen totuus Jatkosodan mekanismeista. Ironista että siinä  missä Väinö Linna kritisoi sankarimentaliteettia vastaan, on sitten Tuntematon itsessään tulkittu uudenlaiseksi sankaruudeksi. Jokaisessa sotaveteraanissa aletaan nähdä rokkamaisia piirteitä, tai ainakin heidän tulkitaan tehneen sankaritekoja. Tästä syntyy sitten sankarillinen sukupolvi ja sitä  kautta sankarikansa. Ja koska me olemme sankarikansaa kuten isoisämme niin asetelma kuin varkain päätyy takaisin runebergiiläiseen maailmankuvaan, jossa mies on syntyjään soturi kuten isänsäkin ja hänen isänsä.

Kotimainen sotahistoriallinen tulkinta kieltäytyy näkemästä sitä  miten hyvää onnea suomalaisilla oli sotavuonna. Tämä hyväonnisuus joka johtui maantieteellisestä asemasta pelkkänä sivurintamana tai suurvaltapelin yksittäisenä shakkiruutuna, mutta se ei ole tulkinta joka saisi suomalaisissa kannatusta vaikka se on selvä strateginen voimavara.  Myös Stalinin suorittama puhdistus puna-armeijan riveissä oli kenties painokkaampi syy sodasta selviämisellä kuin tukkilaiskämpistä lähtöisin oleva korpisoturi.

Se kuka muuten oikeasti pelasti Suomen oli Britannian pääministeri Churchilll joka uhkasi pommittaa Irakista käsin neuvostoliiton öljykentät ellei Neuvostoliitto jätä Suomea rauhaan oli uhkaus jota Stalin ei voinut jättää huomiotta sen strategisen luonteensa vuoksi. Churchill ei kylläkään tässä ajatellut suomalaisia itsessään, vaan brittiläisen imperiumin toiminta-aluetta Itämerellä joka olisi vaarantunut jos Itämerestä olisi tullut Neuvostoliiton sisämeri. Tätä seikkaa ei suomessa saa mainita ollenkaan koska se kirpaisisi ikävästi Talvisodan myytillisyyttä suomalaisten omana ansiona.

Kesän 1944 torjuntavoitto selittyy myöskin paremmin sillä, että Teheranin konferenssissa 1943 Stalin lupasi suomalaisten kohdalla tyytyä  vuoden 1940 rajoihin. Tiettävästi puna-armeijan hyökkäys olisi pysähtynyt joka tapauksessa kymijoelle ja on kyseenalaista missä määrin olisi edetty Helsinkiin asti vaikka tie olisi ollut sepposen selällään. Vaikka Suomi  olisikin miehitetty, se olisi silti mitä  ilmeisemmin palautettu itsenäiseksi maaksi. Korkeintaan Suomeen olisi asetettu neuvostomyönteinen hallitus jonka jäsenet venäläiset olisivat itse valinneet. mutta tämän he saivat yhtäkaikki vuonna 1945.

Se että suomalaiset pysäyttivät hyökkäyksen ennen Kymijokea  Tali-Ihantalaan ja pohjoisempana Ilomantsiin, ei tietenkään vähennä torjuntataistelun merkitystä tai kyseenalaista kotimaista uhria. Neuvostoliiton näkökulmasta kannaksen taistelut 1944 oli vain sivustauhan poistaminen operaatio Bagrationille ja hyökkäyksen pysähtyminen Ihantalaan vain harmillinen seikka ajatellen tulevia rauhanneuvotteluja suomalaisten kanssa. Näitä ulkomailla  tunnettuja yleislinjauksia ei vain ole tapana korostaa meidän kulmillamme, koska se voidaan tulkita kritiikiksi sota-ansioita kohtaan.   

Syksy 1944 oli paljon dramaattisempi diplomatian kentällä  kuin varsinainen sotatilanne. Molotov ei moskovassa silitellyt suomalaisten päätä jaellessaan uhkauksiaan. Suomalaiset tiesivät  hyvin että vaikka vihollinen olikin pysähtynyt kannakselle, neuvostoliiton voimavarat olivat sellaiset, että he olisivat kyenneet toistamaan kannaksen suurtaistelun vaikka tusinan kertaa peräkkäin. Suomen pääministeri Hackzell sai Moskovassa aivohalvauksen, mukana ollut puolustusministeri Walden halvaantui myöhemmin marraskuussa, ja kenraali Heinrichs piti nukuttaa Moskovan jälkeen kolmeksi vuorokaudeksi, jotta hänen työkuntonsa palautuisi. Kertoo jotakin neuvottelujen luonteesta. Se kielii myös yleistilanteesta, jossa Suomi oli muodollisessa sodassa Neuvostoliiton kanssa, mutta samanaikaisesti myös natsi-Saksan. Suomi oli sotatilassa myös Britannian kuin sen jokaisen imperiumin maan kanssa, kuten ainakin Kanadan, Australian ja Intian sekä takinkääntäjämaiden Romanian, Bulgarian ja Tsekkoslovakian. Suomi oli sotatilassa jopa piskuisen Nicaraguan kanssa. Suomi vs muu maapallo.

Aika näyttää mikä on kotimaisen sotakirjallisuuden kohtalo. Viime vuosina genreä on elvytetty käännöskirjallisuuden avulla melkoisen vahvastikin  ja tämä suuntaus ilmeisesti tulee ajan myötä  peittoamaan kotimaisen sotakirjallisuuden.

Tietenkin voi aina kysyä, etsiikö sotakirjallisuus uusia muotoja?

Puhtaasti postmodernissa diskurssissa voi kysyä  edustaako vaikkapa Jessikka Aron uutuuskirja Kremlin trollit uudenlaista futurologista sotakirjatyyppiä? Informaatiosodan kun katsotaan edustavan kokonaan uudenlaista sotakenttää jossa taistellaan itsekunkin mielenmaisemasta. Puolustusvoimien edustaja Aki-Mauri Huhtinen julkaisi jo 2003 mielenkiintoisen teoksen Keinosota. Taistelu vastaanottajista, joka ennusti tulevat informaatiorintamat. Puolustusvoimat ovat selvästi panostaneet tähän puoleen.

aro jessikka
Päivän kysymys kuuluu: mihin kategoriaan Jessikka Aron uutuuskirja pitäisi luokitella? Se puhuu jo kansikuvassaan rintamasta joten onko se sotakirja vai ei? Tätä filosofit pohtikoon.

Informaatiosodassa on vieläpä sekin erikoisuus, että  sen toimijat, analysoijat ja torjuntataistelijat ainakin Suomessa ovat poikkeuksetta olleet naispuolisia. Sofi Oksanen, Saara Jantunen kuin Jessikka Arokin ovat kaikki kunnostautuneet tällä puoliskolla josta miespuoliset kybersoturit tuntuvat puuttuvan – ellei sitten vastapuolella jolloin kyse on yhtälailla sukupuolien keskinäisestä kiistasta, joka syventää ilmiön postmodernia luonnetta.   

Jukkis
Piilota kommentointilomake