Yllättävän vähän sotahistoria käsittelee natsi-Saksan merivoimia ja tähän on ihan syynsäkin; Saksan laivasto eli Kriegsmarine oli aselaji joka hävisi taistelunsa jo kaksi vuotta ennen maa- tai ilmavoimia. Käytännössä laivasto oli tehoton jo vuoden 1943 keväästä, jolloin sen viimeinen, ja käytännössä ainoa, toimiva aselaji sukellusveneet tulivat nekin tiensä päähän. Siinäkin on paljon sellaista jota mielellään ei muistella. 


Tämä kirjoitus oikeastaan pohtii sitä että kun saksalaiset sukellusveneet törmäsivät liittoutuneiden laivasaattueeseen niin miksi he eivät ensimmäisenä upottaneet rahtilaivojen suojana olleita sotalaivoja jolloin olisivat vapaasti ja ilman vaaraa saaneet upottaa laivasaattueet perään. Saattue PQ17 opettaa millaista tuhoa sukellusveneet saivat aikaan, jos niiden ei tarvinnut välittää sotalaivoista. Sen sijaan U-veneet hyökkäsivät  suoraan rahtilaivaston kimppuun ja saivat kokea brittilaivojen höykytykset syvyyspommien muodossa. On olemassa vissit syynsä miksi ei menetelty järkevämmin.

gunther prien
Gunther Prien oli natsi-Saksan menestyneimpiä sukellusveneässiä joka tuli lähes kansallissankariksi Scapa  Flown taistelussa. Upposi lopulta sukellusveneensä mukana ja sodan jälkeen levisi salaperäinen huhu että hänet oli nähty milloin milläkin vankileirillä.

Sen olisi pitänyt olla Britannian yksi surkeimmista tappioista. Saksalaiset olivat miehittäneet alkukeväällä 1940 pohjoisnorjan Narvikin ja sitä vapauttamaan lähetettiin kokonainen laivasto-osasto pursuten englantilaista jalkaväkeä. Eivät tienneet britit että olivat menossa pahaan väijytykseen. Paikalle kun oli ennättänyt myös liuta saksalaisia sukellusveneitä eli tutummin U-veneitä. Määrät laskettiin kymmenissä. Ne näkivät  herkullisen näyn, suoranaisen muurin laivoja joista laivattiin pikkuveneillä sotilaita kohti Narvikia, josta saksalaiset olivat jo vetäytyneet ympäröiville kukkuloille laivatykkien tarjotessa matkavauhdin.

Sukellusveneet hyökkäsivät. Torpedot lähtivät ja sitten…  ei mitään. Tai tapahtuihan sentään jotakin. Yksi torpedoista räjähti vasta ohitettuaan laivat, toiset ennen laivoja ja loputkin jotka jäivät  suutareiksi, jättivät paljastavat vesivanat. Sen jälkeen tulikin U-veneille kiire pyrkiä syvemmälle kun englantilaiset taistelulaivat hyökkäsivät. Kaikkiaan Narvikin edustalla suoritettiin 31 sukellusvenehyökkäystä; niistä neljä taistelulaiva Warspitea vastaan, 12 erilaisia risteilijöitä kohti, 10 hävittäjiä ja 5 joukkojenkuljetusaluksia vastaan. Jokainen torpedo oli suutari. Suivaantunut sukellusvenekomentaja amiraali Dönitz määräsi U-veneet takaisin satamiin. Paluumatkalla ne ampuivat vielä kohtaamiaan englantilaisia sotalaivoja ja tulos oli sama; suutareita! Sotalaivat eivät edes huomanneet olevansa torpedoinnin kohteena.

Sittemmin Narvikin taistelu muuten päättyi niin, että kenraali Dietlin johdolla saksalaiset joutuivat niin epätoivoiseen tilanteeseen, että Hitler oli jo valmiina antamaan käskyn joukkojen internoinnista Ruotsiin, mutta neuvonantajansa Jodl sai sentään tämän estettyä. Enää armoniskuaan vailla olevat saksalaiset totesivat yllättäen että britit laivattiin takaisin laivoihinsa. Sillä samaan aikaan sota Ranskasta oli alkanut.  Ei jää Narvikin taistelu sotahistoriaan myöskään englantilaisten voittona, sillä he käytännössä vetäytyivät taistelukentältä ja saksalaiset laskeutuivat vuorilta takaisin Narvikin kaupunkiin.

u559
Tuskin oli toista yhtä  masentunutta aselajia mitä sukellusvenemiehistöt olivat vuosien 1939-1940 kun he havaitsivat viallisten torpedojensa vuoksi olevansa käytännössä aseettomia "leikkiaseilla" sotivia.

Torpedojen toimimattomuus ei tullut kokonaan yllätyksenä. Kun sukellusvenekapteeni Prien lipui varsinaiseen leijonanluolaan eli Scapa Flown laivastotukikohtaan ja upotti siellä taistelulaiva Royal Oakin vieden mukanaan 833 merimiestä, ei se ongelmitta sujunut. U 47 laukaisi kolme torpedoa jonka jälkeen ei tapahtunut mitään. Prien kääntää veneen ja ampuu perätorpedonsa joka sekin on suutari. Koska muuta ei voi tehdä, kapteeni Prien määrää lataamaan uudelleen ja seuraa pelottava viisitoistaminuuttinen U-veneen kelluessa keskellä englantilaista laivastotukikohtaa. Ne laukaistaan ja viimein ne toimivat ja ankkurissa kelluva Royal Oak saa osuman ja uppoaa. Prien pakenee.

Hivenen aiemmin U-39 väijyttää brittiläisen lentotukialuksen Ark Royalin ja ampuu sen kylkeen tuplalatauksen jotka räjähtävät salaperäisesti 80 metriä ennen aluksen kylkeä. Sen jälkeen U-39 saa vastaansa sellaisen teräsmyrskyn että sen on antauduttava. Sukellusveneiden johdolle alkaa kasautua raportteja toimimattomista torpedoista kasapäin joita sukellusvenekapteenit lähettävät.

Vielä U-56 törmää Orkneysaarten länsipuolella itseensä Hänen Majesteettinsa lippulaivaan Nelsoniin. Sen kannella keskustelevat Scapa Flown tapahtumista niin Homefleetin komentaja amiraali Forbes, Royal Navyn komentaja amiraali Pound kuin myös itse ylipäällikkö Winston Churchill. Sukellusveneessä kuunnellaan kun torpedot tömähtävät sen kylkeen aiheuttaen vain vaimean kumahtavan äänen – suutareita. Nelsonilla olevat kuulevat asiasta vasta sodan jälkeen.

Syy miksi magneettitorpedot eivät toimineet ei ole vieläkään yksinkertainen asia sillä ne liittyvät osaltaan vallitseviin luonnonilmiöihin. Sinäsähän magneettitorpedon periaate oli yksinkertainen. Se ammutaan laivaa kohti  ja kun se on laivan alla, rautalaivan magneettikentän  vahvistuminen räjäyttää torpedon. Tällöin laivan alla oleva räjähdyksen aiheuttama vesi- ja kaasupaine nosti laivan lähes ilmaan ja rikkoi sen pohjan. Ei vain osattu odottaa, että magneettikentän komponentit, vaihtelevat voimakkuudeltaan aina sen mukaan, millä leveysasteella – tai missä päin maapalloa – ollaan. Mitä pohjoisempana ollaan, sitä voimakkaampi on maamagneettisuus joka vaikuttaa magneettisytyttimen sytytyspuolaan. Jossakin Narvikin korkeudessa ammuttu torpedo saattoi syttyä itsekseen syöksyttyään sukellusveneestä keskelle voimakasta polaarista magneettikenttää. Se syttyi siis itsestään ja liian aikaisin – ehtimättä edes lähelle maaliaan.

Asiaa oli jo korjattu luomalla luomalla sytytyskoneistoon magneettinen vastakenttä jossa oli säätörengas joka voitiin säätää 16 eri leveysvyöhykkeelle. Nollavyöhyke alkoi Nordkapppin korkeudelta 16. vyöhyke oli Biskajanlahdella. Tämä ei riittänyt sillä myös magneettimyrskyt eli revontulet vaikuttivat asiaan – kuten silloin kun kapteeni Prien iski Scapa Flowhun. Skotlannin edustan vulkaaninen kivilaatukin vaikutti asiaan. Narvikin edustalla oli ja on suuri magnetiittikerrostuma. Tämän selvittämiseen meni aikaa sillä pitkään saksalaiset vain arvelivat brittilaivojen kehittäneen laivoilleen jonkun vasta-aseen, kuten kaaapelin laivan ympäri johon johdettiin sähkövirta.  Kun lopulta selvisi että  kyse oli fysikaalisesta luonnonilmiöstä, ei voitu kuin olla sormi suussa sillä kehittelytyö asian korjaamiseksi oli mahdoton urakka.

Oli siirryttävä iskusytyttimiin. Siis  niihin perinteisiin torpedoihin jotka räjähtivät osuessaan. Ne toimivat yhtä huonosti. Yleensä ne sukelsivat suoraan laivojen alta ja räjähtivät vasta kantomatkansa päässä. On olemassa onnettomuuksia jotka tulevat äkillisesti ja sitten on niitä onnettomuuksia, joiden tiedetään pitkän aikaa olevan tulossa, mutta kukaan ei tee asialle mitään. Torpedokoelaitos oli tiennyt jo Espanjan sisälllissodasta saakka, ja myös monien omien kokeidensa perusteella, että torpedot lähtevät liiaksi alaspäin ja alittavat maalinsa. Luonnollisesti torpedokoelaitos piti tiedon visusti itsellään ja ulospäin vain vakuutti niiden toimivan vaikka omien kokeidensa perusteella ne olivat kelvottomia. Tapaus päättyi aikanaan sotaoikeuteen. Se oli toki suunnitellut syvyysjousen parantamaan torpedojensa vakautta, mutta ei pitänyt niiden lisäämistä mitenkään kiireellisenä asiana. Tämä kaikki johti siihen että vuosien 1939  - 1940 välisenä aikana, eli ensimmäisenä sotavuotena, sukellusveneet olivat tyystin tehottomia aseita. Käytännössä U-veneiden kulta-aika tulisikin koettamaan vasta vuoden 1941 puolella, mutta ottaen huomioon liittoutuneiden teknisen kehityksen tutka-alalla lorun loppu tuli vuonna 1943. Pintalaivasto piileksikin jo valmiina Norjan vuonoissa vuodesta 1942 alkaen.

Vialliset torpedot johtivat koko sukellusvenestrategian epäonnistumiseen. Kosketustorpedoilla ei yksinkertaisesti pystynyt ampumaan sotalaivoja, koska niiden syväys oli liian pieni, ja torpedot vain hujahtivat sotalaivojen alta. Syvyysjousi jossakin määrin paransi tilannetta mutta silti torpedojen rata laski nelisen metriä jo sadan metrin matkalla. Sen sijaan raskaisiin rahtilaivoihin kyettiin ampumaan joten rahtilaivoista tulikin pääriista. Sodan alussa U-veneitä oli sotakunnossa 38 kappaletta ja merellä purjehti muhkeat 25 000 rahtilaivaa, ja uusia tuotettiin koko ajan telakoilla, oli selvää, että minkäänlaista voittoa ei saavutettaisi. Kun ottaa huomioon, että sotalaivat saivat mellastaa syvyyspommeineen vapaasti sukellusveneiden kimpussa, lopputuloksesta ei jäänyt epäselvää. Sukellusvenesota oli käytännössä hävitty jo ennen alkamistaankin. Tämä torpedojen aiheuttama pakko tyytyä rahtilaivoihin sotalaivojen sijasta oli myös syy miksi brittiläisiä sotalaivoja upotettiin minimaalisen vähän ja samalla torpedojen laatu oli pääsyynä sukellusvenetappioihin. 

Jukkis
Piilota kommentointilomake