Kiveen ikuistetut pyhät muodot

kuutiokiviKuva 1. KuutiokivimunakiviKuva 2. Munakivi

KolmiokiviKuva 3. KolmiokiviOn yleisesti tiedossa tietyt muodot, jotka monet vanhat kansat ovat pitäneet pyhänä muotona ilmentäen jumalten voimia tai kuvannut maailmankäsitystä. Siten aloitamme kolmiolla. Kolmio, joka seisoo kärjellään kuvaa vanhan kansan mukaan alkuvoimaa, synnyttämisen magiaa, eli se on uuden elämän symboli. Se on nähtävissä iltaisin makuuhuoneessa kun vaimo ottaa yöpaidan pois, naisen karvakolmio jonka alakärjessä on lapsen syntymäaukko. Kaikkien miesten mukaan maaginen paikka! Luonnossa voi nähdä maanvaraisia isoja kiviä, jotka ovat kolmion muotoisia. Joskus ne seisovat luonnostaan kärjellään ja joskus ne on ihmisvoimin laitettu kärjelleen ja tuettu siihen asentoon latomalla  kivimurikoita kapealle tyvelle. Jälkimmäisessä tapauksessa ihmisen tekoa ja edellisessä luultavasti jääkauden aikaansaama pyhä kivi. Megaliitteja ne on. Vassorin Platsbergetilla on molempia kolmioita, yli kaksmetrisiä lohkareita. Olen myös nähnyt kolmiomaisia kivipöytiä ja niiden alla on aina silloin kolme jalkaa. Pyhä luku, jossa on symboliikkaa ja magiaa.

Neljä kulmaa esiintyy toisessa kivipöytätyypissä (kuva 4). Neljä kun on sekin pyhä luku: neljä tuulensuuntaa, neljä elämisvaiheita (lapsuus, teini-ikä, aikuisikä ja vanhuus) ja neljä vuodenaikaa. Kivipöytälevy joka on neliskulmainen on selitetty olevan ovi toispuoleiseen maailmaan. Siinä on joko kolme jalkaa tai neljä, silloin joka kulman alla oma. Ajateltiin että maan jumalten henki pääsi levyn alta esille tämänpuoleiseen maailmaan ja pystyi maan päällä ollessaan sieltä käsin keskustelemaan ihmisten kanssa. Siis kivipöydän alla oli pyhä tila ja portti toiseen maailmaan. Suomalaiset ovat ennen sijoittaneet olkipukki pöydän alle ja syöttänyt sinne ruokapaloja jouluna, uhrilahjoina. Tämä siis 1800-luvulla Suomessa samaan tapaan. Ja saamelaisilla miehillä on neljäntuulen hattu päähineenä kun vaimoihmisten myssy on munankärjen muotoinen ja kokonaan ilman kulmia. Neliskulmaiset kivipöydät löytyvät esimerkiksi Pensalan Storbötetillä ja Nousiaisten Miekkavuorelta sekä Ahvenanmaalla Finströmin Pålsbölen kylässä. Se on ehkä yleisin kivipöydän muoto.

Neliö, pöytäkiviKuva 4. Neliö, pöytäkivi

Pyhä merkki on myös ympyrän muoto. Kronopyyssä, Lappforsin kylästä löytyy vanha uhrikivi joka on kyläasutuksen laidalla aivan pellonreunan vieressä. Se on pyöreän sylinterin muotoinen, kolme metriä läpileikkaukseltaan ja kohoaa metrin maan yläpuolelle muodostaen tasaisen ympyrämuotoisen yläpinnan. Se on tunnettu uhrikivi ja virallisesti hyvin tiedossa. Sylinterin muoto on myös tavattu uhripöydän muotona. Sellaisen olen nähnyt Vassorin Platsbergetilla ja Laihialla on Korvenkalliolla toinen, molemmat on nyt muinaismuistoina rauhoitettu myös virallisesti. Pyöreä yläpinta (ja alapinta) kuvasti aurinkoa ja kuuta. Se nähtiin myös vuodenkierron symbolina. Noidanympyrä on kirjallisuudesta tuttu maaginen kehä ja myös luonnossa meillä nähty kun sienet kasvavat kehässä mutta vain ulkoreunalla. Niitä sanotaan hiisiäisten tanssipaikoiksi. Siten on sylinterinmuotoinen megaliitti varmaan ollut pyhissä rituaaleissa mukana auringon voimasymbolina ja vuodenkierron merkkinä.

Sitten on munanmuotoisia megaliitteja (Kuva 2). Ne on katsottu maagisiksi, koska taivaan lintu syntyy maan munasta ja miehillä on genitaalialueella kahdet kivekset. Kun nainen niitä koskettaa nousee miehen siitin pystyyn, menhiriseen muotoonsa. Siten voi olla varma että munamegaliitti on ollut pyhässä arvossa. Suomen tunnetuin munamegaliitti on Turun pohjoispuolella Mansikkatien varrella Mynämäen rinteen komistuksena Lemmin kunnassa noin 50 km Turusta pohjoiseen aivan tien oikealla puolella. Se on rauhoitettu ja tien poskeen on tehty öljysorapäällysteinen pysäköintitasku. Pohjoisesta katsoen kivi on kolmen metrin kokoinen muna. Etelästä katsoen huomaa että kiveksen yläpinnassa on hymyilevän sylilapsen kasvot. Voiko maagisuutta kiistää? Otaksun että Mynämäki on saanut nimensä tästä munamäestä ja tästä munakivestä. Ja edelleen Laitilassa valmistetaan munia koko Suomen kansalle.
 

Minulla on jopa matkamuistona Laitilan suklaamuna englanninkielisessä pahvipakkauksessa. Kultamunan tarina on vanha kansantarina. Kivimunalla voidaan kotioloissa huijata kanat tekemään lisää munia kun poimit syötävät munat itsellesi muonaksi ja jätät tilalle samanmuotoisen kivimunan. Pääsiäismunat ovat toista maata. Ne kuuluvat katolisen kirkon määräämään paastoon ja pääsiäisenä piti sitten syödä pois kuukauden aikana kertyneet munat, mitkä nyt vasta saatiin luvallisesti syödä. Jos Mynämäen kivimuna on ollut maalattu muna emme tiedä eikä se ole nostettu ilmaan vaan makaa paljaalla kalliopinnalla mäenrinteessä. Muitakin megaliitteja löytyy Mynämäen kalliolta. Lapissa taas näkyy olevan munanmuotoisia megaliittejä, jotka on nostettu kolmen pikkukiven varaan. Jalkakivet muodostavat pienen tasasivukolmion ja ovat keskellä munaa pienellä alueella. Hämmästyttävää taiturointia, joka ei voi olla mannerjään aikaansaanos, koska mannerjäätä ei Pohjoislapissa ollut ja sama rakenne löytyy myös Vottovaarassa Venäjän puolelta sekä myös Ruotsin saamelaisalueelta. Kivet painavat 50 tonnia tai enemmän ja on irti maasta, ”peerched boulders”. Kuuleman mukaan siellä ei saanut uhrata mitään munamegaliitin lähietienoilla vaan uhrilahjat piti heittää sinnepäin kauempana ollessaan mutta näkösällä ollen.
 
Kuutiomuotoiset uhrikivet (Kuva 1) ovat maanvaraisia, ilman jalkoja ja siksi emme yleensä tiedä mitkä ovat ihmisten paikalle raahaamat ja mitkä ovat jäämassojen paikalleen asettamat. Yksi sellainen on raportoinut Jacob Tegengren Vöyrillä. Se on metrin korkuinen, metri joka kantilta ja kuuluu kiviröykkiökulttuurin piiriin. Vanha megaliitti siis. Olen itse löytänyt samanlaisen uhrikiven Vöyrin Lombyn kylässä ihan kivikumparehaudan vierestä eräältä kiviharjulta. Siellä kulki kaksi positiivista Currylinjaa ristiin kivialttarin keskellä. Se on selvä merkki, että kivi on pyhä. Kivikansa kun mittasi maasäteilylinjoja ja luulivat niitä olevan yhteyksissä maajumalten kanssa. Istuen kivialttarilla koin olevani autuas ja rintani paisui, oli kevyt ja harras olo. Ehkä siellä oli istunut vanhan kansan henkilö ennen muinoin meditoimassa silloisen maailman menoja aivan kuten minä. Vieressä on Kirksal-niminen kallio. Nimi kielii että siellä oli muinaiskansan rituaalipaikka ja paikan ympärillä on vanha paikallinen legenda. Lähipiirissä itään on myös tunnettu uhrilähde, jonka paikallistin uudelleen noin kymmenen vuotta sitten. Sitä on käytetty 1900-luvun alkupuolella vielä ihottumien parantamiseksi kansan keskuudessa. Mutta kansa oli nyt unohtanut missä se on. Arkeologit ovat vahvistaneet sen vanhaksi uhrilähteeksi.

Pyhät merkit kivien pinnassa

KuppikallioKuva 5. KuppikallioKivien pintaan on joskus uurrettu koloja, uhrikuppeja. Valmistustapa oli seuraava: jousisorvilla pyörität puukeppiä kolossa ja apuri kaataa sekaan hienoa hiekkaa. Pikkuhiljaa siihen syntyy kepinkokoinen kolo. Yleensä kupit ovat munakupin kokoisia ja kahden sentin syviä, uurrettu kovaan kiviainekseen kallioon taikka kiveen. Ne jotka on uurrettu kiveen kielivät megaliitista. Uhrikuppeja on Eteläpohjanmaalla usein irtolohkareissa. Sellaisia mainitsee Tegengren parillakin paikalla pohjois-Vöyrillä ja noin 80 uhrikuppia löydettiin Maalahden kunnasta ahkerassa etsinnässä 1980-luvulla paikallisen professori Ralf Norrmanin aikana. Sillä kertaheitolla Maalahti nousi Suomen kärkeen uhrikuppikuntana. Maalahden rautakauden polun varrelta Långmarkilla löytyy useampi uhrikivi. Yhdestä olen tässä laittanut kuvan. Kivet ovat maanvaraisia megaliitteja ja mäenharjulta löytyy myös hautaröykkiöitä. On ajateltu että lähiomaiset kävivät uhrimassa kuppikoloon maitoa, verta, marjapuuroa tai kokonaisia marjoja symboliuhrina samalla ajatuksissa pyytäen myötämenoa, terveyttä ja menestystä tai saattaen vainajaa tosipuolen matkallaan kohti ikuista rauhaa.

Pyöreä ympyrä on myös uurrettu kiveen tai kallioon. Olen nähnyt sellainen uurrettu aurinko Taka-Vöyrin eräällä kallioseinällä ja Nousiaisten uhrikuppikallion laella. Symboli on aurinkokulttiin liittyvä ja vuodenkiertoon liittyvä merkki.
aurinko_symboliKuva 6. Nousiaisen kuppikiven aurinkosymboli


NollakiviKuva 7. NollakiviUhrikivissä voi myös olla iso nolla uurrettu jollain terävällä esineellä noin sentin syvään uurteeseen. Iso O tai nolla on  pystysoikio. Teerijärvellä (Kronopyy) on metsässä tunnettu uhrikivi, nimeltään Pjukostein, missä on 7 sellaista  kymmenen sentin korkuista nollaa samassa kyljessä. Kiven vastakkaisella kyljellä on maassa pieni kivialttari. On ajateltu että symboli tarkoittaa hedelmällisyysmerkkiä, koska se muistuttaa lapsen syntymäaukkoa. Ehkä käytiin siellä uhrikivellä toivomassa lasta tai että synnytys olisi vaaraton ja että lapsi olisi terve. Ainakin se on selvästi megaliittikivi, joka on ollut rituaalikäytössä.
 
Varglyanin luona Ähtävässä (Pedersöre) on Suomen muinaislaissa rauhoitettu vanha uhrikivi. Se ei ole kovin korkea, noin polvenkorkuinen maankamaran ylle kohoava kivi erämaan moreeniharjulla. Sen kyljessä on kolmet sateenkaaren muotoiset kivipinnat luonnollisen lohkeamisen tuloksena. Kivi on käytetty merkkinsä takia uhrikivenä. Vieressä on Varglyan-kivi, missä sudet pitivät pesää sen monessa luolaonkalossa. Toisella puolella löytyy se naamakivi, josta kerroin artikkelin alussa. Susi on pidetty tärkeänä toteemieläimenä vanhan kansan uskonopissa.  Susikivi ei siis ole se nykyinen luolakivi vaan ehkä se pienempi uhrikivi vanhana aikana.

Uurrettu kiviKuva 8. Uurrettu kivi

Ääntelevät kivet

Kerroin jo että ”lentävät kivet”  osasivat puhua tai ainakin matalasti hummata. On olemassa oma megaliittiluokka joka käsittää ääntä tuottavat kivet. Ne ovat englanniksi nimeltään ”Ringing Stones”. Ensimmäisen kerran törmäsin siihen vuonna 2002 kansainvälisessä seminarissa jossa esiintyi Murmaskin arkeologi Alla Ablova. Hän työskentelee Helsingin Yliopistossa ja kirjoitti artikkelin Turun ulkopuolella olevasta soivasta kivestä. Se on maanvarainen rinnankorkuinen kivi, jossa on useampi matalahko kuoppa yläpinnassa. Kun käteen sopivalla kivenmurikalla iskee jonkun kolon reunaan kivi antaa soivan äänen. Joka kuopassa syntyy erilainen ääni. Kivellä voi siis soittaa sävelmiä. Niin on myös tehty jo ennen Alla Ablovan kokeilua. Kuopat kertovat että kivi on ollut käytössä myös vanhan kansan rituaaleissa tuhansia vuosia sitten. Se on soiva megaliitti Suomen muinaishistorian ajalta ja vielä vireessä! Varmaan tulemme löytämään lisää soivia megaliitteja. Itse olen löytänyt soivan kivipöydän. Olen vahingossa saanut selville sen soittokyvyn. Piti ottaa läheisestä toisesta kiviköydästä kuvan yläpinnasta ja kiipesin toisen pöydän päälle, se kallistui ilmaan ja kun astuin hätäisesti pois se kumahti takaisin alas. Olin löytänyt soivan kivipöydän! Sen rakenne on erikoinen. Levyn muoto on kärkimäinen ja kärki makaa pyöreän kivijalan päällä, joka on kiinteällä kalliolla. Toiset kaksi jalkaa on kolmion toisilla kulmilla kuten pitääkin mutta kivilevyn muoto jatkuu ulokkeella taaksepäin vielä muodostaen istuinvivun. Kun istahtaa sen päälle ja pitää jalat rentoina ihmisen paino nostaa hitaasti kivipöydän kärjen ilmaan 20 cm ja kun jännittää jalkalihakset våhenevä paino saa kivilaatan laskeutumaan alas palloalasimeen, joka antaa kumahtavan äänen matalalla samaanirumpua muistuttavalla sävyllään. Varmaan siis tarkoituksella tehty soiva kivipöytä.  Varsinkin kun ottaa huomioon että samalla kallionlaella on seitsemän muuta kivipöytää ja tämä on ainut rakenteeltaan. Sieltä löytyy myös kolmiomainen iso kiviseita ja kodanpohja sekä ruokakuoppia niin sanotussa pirunpellossa, joka on jäätikön aikaansaannos vuoren laella kotapohjan vieressä.

Kivet voivat soida jos lyödään jalkakiveen, joskus jos lyödään kiven yläpinnan reunaan tai jos istuu kiikuvan kivipöydän laidalla. Sitten olen löytänyt Ruusujoen metsänreunasta Isokyröstä maanvaraisen kiven päällä makaavan kivilohkareen. Kun seisoo jalat harallaan sen päällä ja siirtää painon jalasta toiseen kivi kallistuu sivusta sivulle ja tuottaa kolme puhdasta nuottiääntä. Onko ääntelevä kivi tehty tarkoituksella vai onko se luonnon oikku. En osaa sitä sanoa, mutta mielenkiintoinen se kivi on. Mahdollinen megaliitti mutta varmasti soiva kivi. Samalla tuli kerrottua ne kolme menetelmää, joilla saa kivet soimaan. Siinä on uusi tutkimuskenttä saada rekisteröity kaikki ne kivet jotka kuuluvat luokkaan ”Ringing Stones”. Olemme vasta alussa. Erikoisuutena täytyy vielä mainita Karjalassa olevasta reikäjuustokivestä. Kun tuuli puhaltaa tietystä suunnasta se viheltää eli se on siis ”Singing Stone”. Mutta se siitä.

Sumukivet saaristossa ovat toinen kivipöytämuoto, jonka tarkoitusperä on ainakin selvinnyt. Kyseessä on parin metrin pitkät ohkaiset kivipöytälevyt, jotka ovat matalien jalkojen varassa. Ne löytyvät paljailta kallioniemekkäiltä Ahvenanmaan ja Turun saaristosta. Eräs niistä on Maarianhaminan sataman ulkopuolella Rödskärillä, toinen Kökarin eteläpuolella olevalla saarella missä kaksikin pöytää ovat ja vielä Vargskärillä on yksi. Tällaisen sumukivipöydän päältä löytyy jalkapallon kokoinen pyöreä kivi. Pöydän käyttö on kalastajakertomusten mukaan seuraava. Kun miehet olivat veneellä merellä ja sakea sumu nousi he eivät löytäneet takaisin kotisatamaan. Vaimot ottivat silloin pyörittelyvuoroja ja piti jatkuvasti kivipallo liikkeellä pitkin kivipöydän pintaa päästä toiseen. Kivipallon aiheuttama kumahtava matala ääni kulkeutui kauaksi merelle ja äänen perusteella he löysivät takaisin kotisataman turvaan. Ei  siis varsinaisesti pyhässä rituaalissa käytetty kivipöytä mutta varmasti vaimot rukoilivat miestensä hengen puolesta siellä pyörittelypuuhassaan. Sillä lailla siis seremoniakivipöytä, joka engalnninkielellä kutsutaan nimeltä ”Dimstone”. Nimi on paikalliskalastajien nimityksestä ”dimstenar” josta käännöksenä tulee ”Dim Stones”. Emme tiedä kuinka kauan pöydät ovat olleet paikallaan mutta voi kuvitella että jo vanhana aikana kalastettiin silloinkin sumussa, joten otaksuttavasti puhutaan tuhansien vuosien käyttöajasta.

Hälytyskivet ovat samalla lailla kovaa ääntä pitävät liikuteltavat kivenlohkareet, jotka makaavat toisen maaavaraisen kiven päällä. Aimo Kejosen mainitsema Jylkynkivi Keuruulla Ampialan kylässä on sellainen. Se on kertomuksen mukaan ollut käytössä Isovihan aikana siis 1700-luvulla. Samanlainen hälytyskivi löytyy Maalahden Storsjössä Rautakauden polun varrelta matalalla soraharjulla nimellä Långmark, missä oli muinaisaikana asutus monta sataa vuotta vuosilaskumme alkuvaiheella. Aimo Kejonen löysi sieltä tämän  maalahtelaisen ”jylkynkiven”, joka liikuteltaessa tuotti matalan hälyttävän äänen. Asutus oli silloin matalalla rannalla, nyt savisen pellon laidalla. Äänellä varoitettiin saapuvasta vaarasta, sotajoukkueen tulosta tai vihamielisesta vierailusta. Silloin kylän yhteisö karkasi metsään piiloon, varsinkin lapset ja naisväki. Tämä ääntelevä kivi on siis ihmisen tekemä kivikonstruktio mutta sen käyttö ei ole pyhässä rituaalissa vaan ihmishengen pelastukseen tarkoitettu varoitteluväline. Onko se sitten megaliitti, en osaa sanoa. Laitoin sen mukaan tähän sen samankaltaisuuden takia, sehän muistuttaa sumukivipöydän käyttöä ihmishengen pelastamiseksi.  Siinä on toisen kiven päälle nostettu kivilohkare, jonka varmistimeksi lukittiin pienellä kivellä kiilaamalla sen yläkiven reunan alle. Siis mutkan kautta ehkä megaliitti muotonsa perusteella tai sitten ei. Joka tapauksessa voimme todeta että vanha kansa osasi rocking and rolling jo kauan ennenkuin Elvis oli edes syntynytkään.

Pyhät kiviympyrät

Pyhä ympyräKuva 9. Pyhä ympyräKun Ruotsissa on löydetty monta sataa sirkkelinomaista kiviympyrää Eteläruotsin kumpareilla (joka kylässä) niitä ei ole viranomaisten mukaan havaittu Suomessa. Tunnemme vain kaksi varmaa löytöä, jotka on rekisteröity kiviympyriksi. Ne ovat Rauman Eurajoen soramäellä oleva Euran kiviympyrä, jonka viereltä on löydetty rikkaan naisen hauta. Sen haudan naisen leninkikopioon presidentti Tarja Halonen oli sonnustautunut Linnanjuhlavastaanotossa jokunen vuosi sitten. Siinä hän seisoi pellavahameessaan, pronssikoruineen, puukkoineen kaikkineen kättelemässä juhlavieraita. Euran kiviympyrä on vielä ehjänä ja käsittää seitsemän kiveä, pyöreät pulleat puolen metrin korkuiset kivet ovat soraan asetettuina. Toinen tunnettu kiviympyrä löytyy Itäsuomesta Kolivuorelta, jonka laakealta huipulta löytyy vastaavanlainen kiviympyrä. Valitettavasti juhlakansa on puskenut ne traktorilla kasaan vuonna 1970 kansantanhujuhlan takia. Eikä ympyrä ole koskaan restauroitu. Ehkä nyt olisi aika laittaa ne takaisin paikoilleen. Kivethän ovat edelleen paikalla, ei tarvitsisi kuin siirtää ne takaisin alkuperäiselle sijalleen. Se onnistuu varpumieheltä hyvin, siis kivien sovittaminen takaisin vanhaan alkuperäiseen paikkaansa. Olen itse kokeillut sitä konstia Eteläruotsissa muutama vuosi sitten. Maanviljelijät kun olivat siellä siirtäneet pari kiveä sivuun heinän niittämisen takia. Eikä se restaurointi vaadi kuin etukuormaajatraktoria ja rautakankeja. Kolivuoren kivet olivat sileälle kalliolle asetettuina.  Näitten kiviympyröiden lisäksi on muutama muu epävarma tapaus. Isokyrössä on tuomioympyräniminen kivikehä, jossa Vaasan hovioikeuden tuomarit kävivät kesäretkellään istumassa pari vuotta sitten. Ympyrä ei ole rauhoitettu. Samoin on Vöyrillä ollut kiviympyrä, joka hävitettiin tukkikraanalla ennenkuin arkeologi ehti käydä sitä tarkastamassa. Kivistä tuli maasilta siis ojantäytteenä. Nousiaisten vuorella on merkintä kiviympyrästä mutta sitä ei ole nykyisin löydetty. Voihan olla että kivet on otettu rakennuskäyttöön tai sitten ympyrä on tuhottu uskonnollisista syistä. Olen silti varma että Suomesta löytyy lähiaikoina lisää kiviympyröitä mutta harvassa ne näyttää meillä olevan verrattuna Ruotsiin.
 

Eräs erikoisuus on että ympyrän kivien lukumäärä on joko viisi, seitsemän, yhdeksän, yksitoista mutta ei tasalukua. Kahden kiven välissä on yleensä portti, jonka kautta pääsee kivikehän sisäpuolelle ja suoraan porttia vastapäätä on isompi erimuotoinen takakivi. Jos mittaa heilurilla huomaa että kivien maasäteilyvaraus on erilainen. Joka toinen on plussaa eli heiluri pyörii myötäpäivään ja joka toisella kivellä vastapäivään. Portti kehään osuu kahden samanlaisella varauksella olevan kiven väliin. Siksi varpumiehet ovat ahkerasti kivikehissä kartoittamassa maasäteilykentät Ruotsissa ja myös Stonehengessä Englannissa sekä Ranskan Karnak-nimisessä kylässä Englannin kanavan ranskalaispuolella. Suomessa tämä harrastus on vasta alkamassa. Entäs käyttötarkoitus sitten. On kerrottu että viikingit kävivät latautumassa ennen taistelua tällaisen kivikehän positiivisesti varautuneessa sisäkehässä. Se antoi heille energiaa ja mentaalista voimaa, ainakin kuviteltiin niin. Megaliittikehiä ne joka tapauksessa ovat.


Toiset kivikehät eli niin sanotut kivilabyrintit ovat taas Suomessa runsaammin kuin Ruotsissa tai muissa maissa. Kivilabyrintit ovat maailmanlaajuinen ilmiö mutta eniten niitä löytää pitkin Skandinavian rannikoita. Norjassa on lähinnä eteläpuolelta löydetty noin viisikymmentä, Ruotsista sataviisikymmentä ja Suomesta kolmesataaviisikymmentä! Venäjällä on sekä Pietarin tuntumassa että Murmanskin alueelta raportoitu vastaavanlaisia kivikehiä. Mitähän se sitten on, kivilabyrintti? Se on monensadan samankokoisesta kivenmurikasta koottu kaarteleva kivipolku, joka johtaa kivkehän sisälle kunnes se saapuu keskelle, missä on seisontapaikka. Tarinan mukaan neitsyt seisoi siellä kehän keskellä ja valittu mies haki hänet pois kulkien kehän polkuja sisään ja neidon kanssa ulos. Rituaali on vanha hedelmällisyysrituaali, joka muinoin päättyi julkiseen paritteluun koko kansan nähden. Tämä siis muinaisina aikoina. Olemme saaneet kreikkalaisen maljakon kyljestä tämän tarinan. Maljakko on 600-luvulta, Makedonialta. Vielä 1800-luvulla nuoret menivät Ruotsissa juhlimaan vappua Badelundin jatulintarhaan. Syksyisin ei ole tällaista juhlaa ollut. Muinoin katsottiin että talven horroksissa uinuneet elinvoimat piti keväällä seremonialla herättää eloon. Sillä menettelyllä saisi sitten kesän aikana hyvän kalasaaliin, hyvän marjasadon ja kesästä tulisi onnistunut joka suhteen. Juhla siis sijoittui alkukesän aikaan vappuun ja juhannukseen. Nämä jatulintarhat eivät siis ole kalastajaväen hupirakennelmia, joutoaikana tehtyjä kansan leikkikehiä vaan maagisia megaliittirakennelmia. Nykyisin arkeologit katsovat niitä olevat vanhan saamelaisväestön tekemiä kulttikivirakennelmia ja siksi muinaismuistoja. Ne eivät löydy sisäsuomesta, ainoastaan rannikolta joten kalapyyntiin ja hylkeenjahtiin ne varmasti liittyivät ja kuuluvat siis metsästävän ja kalastavan vanhan väestön kulttuuripiiriin.
 
JatuliKuva 10. Jatuli


Muutama uusi kivilabyrintti on nytkin tehty ja voi olla että muutama on tehty sata vuotta sitten mutta yleensä katsotaan että ne ovat monta sataa tai tuhansia vuosia vanha kivikulttiperintö. Asian varmistamiseksi käytetään jäkäläkasvun mittaus. Tietty jäkälä kun kasvaa vain jokunen senttimetri sadassa vuodessa. Mittaamalla jatulintarhan kivien jäkälien pintaa voidaan määritellä ettei ne ainakaan ole nykyajan konstruktioita. Suurin osa jatulintarhoistamme ovat elämänpuun sisältävällä rakenteella tehtyjä mutta on myös spiraalinmuotoisia jatulintarhoja esimerkiksi Lohtajan Ohtakarin saaren kirkon leirintäalueen takana on sekä tavanomainen Jaakopin jatulintarha että pienempi spiraalimuotoinen ”ympyrä”. Molemmat on rauhoitettu. Valitettavasti mekasteleva kansa, joka nykyisin liikkuu saarisossamme turmelee näitä ymmärtämättä niiden kulttuuriarvoa. Eikä kukaan tiedä kuka on vahingon aiheuttanut. Ja vaikka tietäisi niin minkäarvoinen vahinko tuomari oikeudessa måäärittelisi jatulintarhan kivien siirtämisestä? Ja mistä löytyisi pätevä jatulintarhan entisöijä, joka voisi antaa työtarjouksen museoväelle ja taata todellista laatutyötä? Ja miten hän vihkisi entisöidyn jatulintarhan käyttöön neityeineen? Voisi olla mielenkiintoista medialle ja varmaan ylittäisi uutiskynnyksen televisiossa. Eukonkantokisat jäisi siinä varmasti kakkoseksi.

Jätinkirkkojen rakentajat

JätinkastelliKuva 11. Jätinkastelli

Megaliiteista kiehtoviḿpia ovat jättien rakentamat kivikirkot ympäri Pohjoissuomea. Kansan mukaan ne ovat jätinkirkkoja. Rakenteeltaan soikeat tai neliskulmaisen rektangelin muotoiset  kivivallit sijoittuvat harjuille Suomen entisen rannikon tuntumassa. Miehen kannettaviksi kelpaavat kivet on koottu miljoonan kappaleen verran laakean ulkoseinän aikaansaamiseksi. Seinä voi olla jopa metrin korkuinen mutta leveydeltään viisi kertaa paksummat. Siis vain symbolinen rakenne eikä mikään puolustusvarustus. Käyttötarkoitus on nykyisen käsityksen mukaan kirkkoriiteille tai tarkemmin auringon nousemisen ja laskemisen mittaukseen sopiva rakenne. Tästä ovat Oulun yliopiston Jari Okkonen ja Helsingin yliopiston Marianna Ridderstad tehneet 2000-luvulla perusteellinen selvitys. Uutinen sai lehdissä ja radiossa kohua herättävän paljon huomiota. Suomessahan oli Stonhengen kaltainen jätinkirkko Raahen Pattijoella. Siellä on Suomen suurin jätinkirkko, mitoiltaan 60 metriä pitkä ja 40 metriä leveä. Portteja löytyy sekä eteläpäädyssä että pohjoispäädyssä sekä kaksi itäseinässä ja yksi länteen. On arvailtu että auringon seisontapäivinä keväisin ja syksyisin aukkojen kautta kulkevat nousevan auringon vinot aamusäteet silloin osuisi kirkon sisäpuolella olevaan mittatikkuun eli mittakiveen. Pitihän kansa saada varmaa tietoa milloin tärkeät aurinkoriitit piti juhlia. Aurinkopalvonta oli niiden uskonnossa merkittävin. Pohjoisen kylmässä ilmastossa aurinko sulatti lumet, antoi kesäkaudella ravinnon ja kerälymahdollisuuden selvitä ankaran talven yli jolloin aurinko pohjoisessa ei ole edes näkyvillä kaamoksen aikaan. Nykyisin nämä rannikkokirkot ovat metsän peitteessä sisämaan harjuilla. Pattijoen jätinkirkko on rauhoitettu muinaismuistona, samoin Pedersören Jäknekyrka. Mielenkiintoista on havaita että jätinkirkot rakennettiin pohjoisessa ja ne ulottuvat rannikkoa pitkin Vöyrille asti. Olen katsonut kahdet Vöyrin jätinkirkkoa, joista isompi on Vitmossenin muinaisasutusalueella ja pienempi mutta kauniimpi Tålamodsin kylän erämetsässä Vöyrin itäosassa. Tålamodsin jätinkirkko on uusi löytö eikä vielä suojelun piirissä.

 

Jätinkirkolla ei ole aikoinaan asuttu. Sen seinät ovat ehjiä tai sitten löytyy tasaisin välein suppilokuoppa seinärakenteessa. Emme tiedä mistä syystä tällaiset kuopat on tehty. Joskus jätinkirkossa on kaksoisseinät ja molemmissa on näitä suppilokuoppia. Vöyrin jätinkirkoissa ei ole kuoppia. Ennen luultiin että rakenne oli hylkeenpyytäjien teurastushalli, jossa oli ollut valtava katto. Nykypäivän näkemys on että se on ollut ilman kattoa ja palveli observatoriona siis pyhänä kirkkopaikkana tietäjien työvälineenä. Sitkeä kansanperinne sepitti kertomukset jättiläsikansasta, joka oli kolme kertaa nykyisiä ihmisiä kookkaampi ja jotka olivat kivrakentajia ja tekivät näitä kirkkoja. Ne kutsuttiin Jäteiksi ja he elivät harvalukuisena kansana pohoisalueilla kunnes nykyinen kansa tunki alueelle ja ne kuolivat sukupuuttoon. Tosi se tarina on siinä että todellisia jättiläisiä on löydetty haudoista, joten jotain perää kansankertomuksessa on. Megaliittikulttiin ne kuuluvat, tällaiset jätinkirkot ja arvossa nousevat muinaismuistoina todella vanhasta kulttuuriperinteen merkkeinä. Valitettavasti nykyinen metsänraiskaus hävittää nopeasti tuntemattomat jätinkirkot, joten on kiire saada ne paikallistettua ja virallisiin papereihin merkatuiksi. Suomen historiantuntijat eivät ole olleet hevin kiinnostuneita jätinkirkkojen rakentajista mutta nyt on huomio kohdistunut niihinkin, vihdoin!

Kivikasauhrit kivijärkäleiden päällä

Viimeisenä kivirakenteena haluan vielä mainita ne kivilahjauhrit, jotka asetettiin jonkun maavaraisen kiven päälle toivoen maanjumalien suosiota pyyntiretkellään tai kosimismatkallaan. Toiset kulkijat lisäsivät oman uhrikivensä samaan kasaan ja pikkuhiljaa syntyi järkäleen päälle selvästi näkyvä kasa nyrkinkoisia kiviä. Eikä ole kukaan koskenut niihin, vielä ne on samassa paikassa kertomassa meille tästä muualtakin tunnetusta kiviuhrista kasan muodossa. Pohjanmaalta löytyy Mikael Herrgårdin kuvien perusteella useampikin kivikasamegaliitti. Ne eivät näytä olevan millään erikoisella tavalla silminpistäviä kulttikiviä, paitsi että huomaat niiden päällä oleva ihmisten rakentava kasa pienempiä kiviä henkimaailman kirjeinä jumalille. Maanvaraiset järkäleet toimivat siis jonkilaisina postilaatikkoina toispuoleiseen maailmaan. Pitäiskö ruveta puhumaan Itellamegaliiteista? Niiden alla ei ole jalkoja ja koko vaihtelee vyötärönkorkuisesta kivestä yli kahteen metriin ulottuviin, joiden päälle on jouduttu heittämään uhrikiven Par Avion-tapaan siis.

Kannettavat megaliitit

Kuva 12. KuppikiviKuva 12. KuppikiviPäätän tämän selvityksen Suomen megaliiteista kertomalla kannettavista uhrikuoppakivistä. Eräs sellainen on löytynyt Maalahden erään kiviaidan vierestä 1983. Paikallien maanviljelijä huomasi kivessä olevan uhrikuoppia ja kiikutti sen Maalahden kylämuseoon. Siinä on litteän ja pyöreähkön kiven yläpinnassa kaiverrettu yhdeksän uhrikuoppaa. Kivi painaa noin 50 kiloa. Toinen vielä pienempi on Ähtävän vilja-aitassa nyt säilytetty litteä tiilenkokoinen uhrikuppikivi. Sen yläpinnassa on kaksi kuppia. Kivi on muistaakseni löydetty peltotöissä parikymmentä vuotta sitten vanhan suon alueelta. Arvellaan että tämä Ähtävän Fornminnestuganin museossa oleva uhrikivi on ollut jonkinlainen ikonikivi, joka on kulkenut kyläyhteisön mukana vuotuisella vaelluksella paikasta toiseen. Jos se on megaliitti, se parikiloinen kuppikivi? Eiköhän!
 

Tämä on ollut yritys antaa laajan katselmuksen Suomen megaliittikultturista, kivilöydöistä ja myös niiden ympärillä olevista kulttiriiteistä, missä jotain sellaista on vielä ollut tiedossa. Toivottavasti se antaa sysäyksen tutkimusten syventämiseksi. Emme ole kovin paljon vaalineet vanhinta megaliittikultturiamme Suomessa.

Leif  Paulin

Lähdekirjallisuuden viitteitä:
Aimo Kejonen: Geologiset kohteet, 2007
Alla Ablova: The Ringing Stones, 2002
Ernst Manker: Lapparnas heliga ställen, 1957
Helmer Tegengren: En utdöd lappkultur i Kemi lappmark, 1952
Jari Okkonen, M. Ridderstad: Jätinkirkkojen aurinkosuuntauksia, 2009
Johannes Schefferus: Lapponia, 1673
Johan Aspelin: Suomen asukkaat pakanuuden aikana, 1885
Jacob Tegengren: Minnen från heden tid och lämningar av heden kult i Vörå, 1928
Juha Pentikäinen, Timo Miettinen: Pyhiä merkkejä kivessä, 2003
Jouni Tervalampi: Samekulturen i Mora, 2007
Peter Holmblad, Mikael Herrgård: Fornminnen i Österbotten, 2005
Samuli Paulaharju: Seitoja ja seidanpalvontaa, 1932

Lue myös jutun ykkösosa: Kiviset totuudet osa I