Salatieteilijöiden

Tämän kertainen Hermeetikko on numeroltaan yhdeksän ja puoli. Nimi vihjaa että kyse on siis teemanumerosta. Näin on, se todellakin käsittelee Keijo Parkkusta ja hänen elämäntyötään geologisten kysymysten parissa. Tämähän on sama mies joka väittää omaavansa todisteet, että mitään jääkautta ei ole ollutkaan ja kaikkein vähiten hiidenkirnut olisivat niiden tuotoksia.

Mennään ensin asiaan eli itse lehteen. Tarkoitus vähän oli että se olisi vain kestotilaajille mutta täytyyhän sitä muodon vuoksi muillekin kaupitella. Ensin siitä hyvät  uutiset; tämän numeron hinta satunnaiselle irtotilaajalle on pelkkä vitonen + euro postimerkkiin, eli kaikkinensa kuusi euroa. Huonot uutiset on taas siinä, että lehti ei ole kuin puolet normaalista paksuudestaan, eli omaa kansien kanssa vaatimattomat kaksikymmentä sivua. Itsehän teette ostopäätöksen ja koska tässä ei selvästikään olla rahan perässä vaan kansansivistyksellisessä mielessä, voidaan hiidenkirnujen mysteeriä tarkastella hetkinen tässäkin.

Se on selvää että mikään jääkausi näitä kummallisia koloja ei ole tehnyt. En käy tässä asiaa sen tarkemmin selittämään mutta jos joku haluaa siitä aiheesta kinata, niin sitä varten tuo keskustelupalsta on olemassa. "Jääkautta ei ollutkaan, todistaa Keijo Parkkunen"
- Lue Hermeetikko n:o 9,5 - Kirnuja on myös sellaisissa paikoissa että virtaava vesikään ei kaikkea voi selittää. Ei tietenkään ole sattuma että niitä näkee koskien ym varsilla, tai autioilla kallioluodoilla, mutta tähän on ihan luonteva selitys. Virtaava vesi pitää ne puhtaana ryönästä, kun taas metsäkallioilla ne ovat aikaa sitten hautautuneet sammalien alle. Näin syntyy mielikuva – joskin virheellinen – että vesillä olisi asian kanssa jotain tekemistä.

Parkkusen ja hänen taustavoimiensa mukaan ne syntyvät ns. johderäjähdyksen seurauksena. Kuuleman mukaan venäläiset tutkijat keksivät metodin vahingossa räjäyttäessään sähköllä neuvostoliiton aikaisia sementtisiä monumentteja tiehensä mahdollisimman taloudellisella tavalla. He porasivat reiän, täyttivät sen vedellä, upottivat sinne metallilehden (zirkoniumista) ja antoivat sille kunnon oikosulun. Lyhyesti sanoen kyse on sähkövirran hyödyntämistä räjäytyksissä. Visuaalinen lopputulos oli sitten hiidenkirnu. Arvoitus oli ratkennut. Tai siis melkein, mistä ihmeestä se sähkövirta tuli joka kirnut kallioihimme synnytti?

Parkkusen mukaan kyse on vesipyörteestä joka tulee lujaa taivaalta alas. Sen lujaa kieppuvissa sisuksissa on sitten vettä –paljon vettä – joka on sähköisesti varautunutta. Omien sähkölakiensa mukaan se putoaa lujaa kyytiä kohti rautakalliota ja seuraa kosminen oikosulku, joka poraa kalliota hurjalla nopeudella niin kauan kun sähkävarausta piisaa. Vastaan tuleva kiviaines muuttuu puuroksi sillä voima on hurja. Te tietenkin kysytte mistä tämä vesipyörre tuli ja miten se varautui sähköisesti. Hemmetti, lehdessä on selitetty tämä kaikki ytimekkäästi ja kansantajuisesti ja ostakaa joko se tai eläkää tietämättömyyden pimeydessä.

Vaiheessa yksi sähköisesti varautunut vesipyörre lähestyy lujaa vauhtia vuorta ja sen sisuksissa olevaa  metallia.

Vaiheessa kaksi plus- ja miinusnapojen kohdatessa syntyy oikosulku – johderäjähdys – joka tuhoaa koko vuoren ja vesipyörre alkaa kaivautua vielä vuoren alle räjäyttäen koko vuoren tieltään.

Vaiheessa kolme on syntynyt hiidenkirnu ja sen päällä on nyt pirunpelto muistona vuoresta. Teoriaa tukee että varsin usein pirunpeltojen kivet ovat pyöreitä kuin olisivat jotain kanuunankuulia.

Totuus on että hiidenkirnujen seinämissä on rihlamaisia –ruuvimaisia – kierteitä joka kielii kovasta kuumuudesta. Samaten mitä syvemmälle kaivetaan, sen enemmän alkaa tulla kiviainesta joka on ollut kovassa paineessa ja kuumuudessa. Metallit ovat sulaneet kiviin kiinni ja kvartsi on sulanut piikiveksi. Parkkunen on näitä tyhjentänyt ja tietää mistä puhuu. Vain se kuulu sorvinkivi puuttuu ja Parkkunen on antanut ymmärtää että mitään sorvinkiviä ei oikeasti ole edes olemassa. Geologit viskaavat sellaisen kirnun pohjalle jymäyttääkseen hyväuskoisia, ja siinäpä sitä pohdittavaa.

 

Sen jälkeen kun lehti oli painossa me kävimme tutkimassa omin silmin yhden hiidenkirnun jossain Turun saaristossa. Komea oli ja kaikkiaan kirnuja oli kolme vieri vieressä, ja se vain tukee ajatusta että ne ovat syntyneet samalla hetkellä joka kielii myös enemmän johderäjähdyksestä kuin kolmesta sorvinkivestä jotka sattumoisin samaan aikaan samassa paikassa alkavat uurtaa kirnuja. ja kyllä, merentyrskyt eivät niitä ole tehneet, kyseinen luoto oli merenpohjaa vielä vähän aikaa sitten, ja tuskin kukaan kehtaa esittää että niitä sentään merenpohjassa syntyisi. Kiva reissu muutenkin.

Kokonaisuutena nämä jutut kolahtavat tai sitten eivät. Tällä kertaa tälläistä ja valitan todellakin lehden ohuutta mutta sekin oli melkoisen puristamisen tulos. Innostuin muuten aiheesta niin että naputin koko aviisin alle vuorokaudessa – tai itse asiassa aikataulu painoi päälle, ja se on taitettukin yhden työpäivän aikana. Lopputulos ei silti ole huonoin mahdollinen joka kielii että kyllä me osataan jos vaan tahdotaan.